Elisenvaaran kauhut kirjassa ja muistissa
Elisenvaaran pommituksen kokeneita kirjan julkistamistilaisuudessa
Carl-Fredrik Geust, Aila Rusi ja Erkki Rahkola kirjan julkistamistilaisuudessa.
Ajatus Kirjat järjesti 17.9. Helsingissä Vaiettu Elisenvaaran pommitus -kirjan
julkistamistilaisuuden. Kiinnostus oli niin suuri, että hotelli Tornin kabinetti täyttyi
viimeistä istumapaikkaa myöten. Paikalla oli myös pommituksen itse kokeneita.
Aila Timoska (nykyisin Rusi) oli tapahtumien aikana 9-vuotias. Hän oli 9-henkisen
perheryhmänsä kanssa härkävaunussa. He selvisivät ensimmäisestä pommitusaallosta
vahingoittumattomana. Seuraavan aallon aiheuttamat tuhot olivat hirvittävät. Noin 30
vaunussa olleesta pelastuivat vain Aila serkkunsa kanssa.
Ailan ja monien muiden räisäläisten pommituksesta pelastuneiden ajatuksia voit lukea
kirjasta, minkä ovat tehneet Carl-Fredrik Geust ja Erkki Rahkola. Monien kymmenien muiden
tarinoita ei ole mukana. Ehkä niitä ei ole koskaan kerrottu kenellekään. Vaikka
apahtumista on jo kulunut kymmeniä vuosia, on Räisäläinen valmis julkaisemaan edelleen
asiaan liittyviä muistoja.
Eino Miettisellä edelleen Elisenvaaran sirpaleita kiusana
Nykyisin Kokemäellä asuva Eino Miettinen oli yhdeksänvuotias, kun kohtalokas evakkomatka alkoi. Hän kertoo, että heidän perheensä kuljetettiin Myllypellon asemalle linja-autolla.- Me sijoituimme lavereilla varustettuun härkävaunuun. Silloin huomattiin, että eväskori oli jäänyt kotiin, ja mummo hyppäsi junasta hakemaan sitä. Minä jäin äidin, kolmen pikkuveljen (Antti, Sulo, Arvi) ja teini-ikäisen serkku-tyttömme kanssa junaan, muistelee Eino.
Elisenvaaran asemalla hän kertoo junassa liikkeelle lähtöä odotellessaan katselleensa nuorta poikaa, joka oli käynyt hakemassa asemalta ämpärillä vettä. Poika oli palaamassa oman perheensä luokse junaan.
- Sitten alkoi kuulua lentokoneiden ääniä. Kesken matkan poika lysähti kuolleena maahan. Hän oli saanut ensimmäisistä koneista tappavan konekiväärisuihkun, muistelee Eino hetkeä, jolloin hänelle paljastui mistä on kyse.
Samalla alkoi pommien jytke. Eino menetti heti ensimmäisten pommien seurauksena tajuntansa. än oli saanut sirpaleita käteensä ja lonkan läpi oli mennyt sirpaleita vatsaan asti.
- Olin ilmeisesti niin shokissa, että en ensin huomannut omia vammoja lainkaan. Ennen tajunnan menetystä olin aivan äidin kupeella. Herättyäni tajusin, että äiti oli menehtynyt. Antti-veli oli saanut sirpaleen ohimoon ja siitä tuli runsaasti verta.
Sulo-veli oli mennyt junan alle pyörän taakse ja itki siellä. Vajaan kolmen vuoden ikäinen Arvi oli teillä tietymättömillä. Härkävaunun seinä ja katto olivat luhistuneet ja elossa olevat alkoivat hyppiä vaunusta alas. Joku sotilas otti päästä verta vuotavan Antin ja kantoi hänet lähellä olevalle koululle.
14-vuotias serkkutyttö ja alle kymmenvuotiaat Miettisten veljekset olivat koolla, mutta äiti oli menehtynyt monen muun tapaan härkävaunuun. Eino toteaa, että silloiseen huhuihin ja luuloihin perustuvaan tyyliin mummolle oli kerrottu kaikkien junaan menneiden Miettisen perheenjäsenten kuolleen pommituksen aikana.
- Vasta Pohjanmaalla isä löysi mummon alettuaan itse selvittää hänen kohtaloaan. Silloin isä saattoi kertoa todellisen tilanteen. Muutenkin suhtautumistapa oli hälläväliä tyylistä. Seurauksena oli surullisen karmeita tapauksia, kun esimerkiksi haavoittumistietoja ei annettu, suree Eino vielä yli 60 vuoden jälkeen.
Vaivat pysyviä
Eino vietiin ensiapuasemalle. Hän kertoo, että vatsassa oli valtava polte ja käsi oli aivan
tunnoton. Jano oli kova ja hän pyysi juotavaa.
- Minulle annettiin veteen sekoitettua maitoa, mutta se tuli välittömästi verisenä ulos.
Vasta silloin tajusin, että olin itsekin pahasti haavoittunut, kertoo Eino.
- Olin Savonlinnan sotilassairaalassa leikattavana. Siellä joku hoitaja sanoi, että kyllä
äiti tulee kohta katsomaan. Minulle oli päivän selvää, että äiti oli menehtynyt
pommituksessa, joten kummeksuin hoitajan puheita.
Eino kertoo, että käteen jäi sirpaleita, joita ei ole yrityksistä huolimatta saatu pois,
vaan ne ovat koteloituneet.
- Yksi sirpale tuli oikean käden kyynärpäähän. Sen seurauksena olisi käsi jäänyt jäykäksi.
Onneksi sairaalassa oli hoitaja, joka pakotti käyttämään oikeaa kättä. Hän toi mansikoita,
ja ilmoitti että yhtään mansikkaa en saa ottaa vasemmalla. Ohje oli hyvä, sillä vähitellen
käsi alkoi taipua.
Miettisen lasten elämä jatkui Jalasjärvellä, mihin isäkin lopulta tuli Laurilan sahalle
koneenkäyttäjäksi. Vuonna 1948 he muuttivat lopulliseen sijoituspitäjäänsä Kokemäelle.
Autoilijana elämäntyönsä tehneellä Einolla on edelleen käsivarressa välillä koviakin kipuja,
joita on saatu jonkin verran hieromalla helpottamaan. Onneksi hän on voinut toimia
mieluisimman harrastuksensa eli musiikin parissa. Rumpalin palikat heiluivat vuosikausia
rytmikkäästi kun tanssiorkesteri kävi viihdyttämässä yleisöä. Vaikka esiintymiset ovat nyt
loppuneet, on Einon rumpusetti kotona soittovalmiina. Myös muita mielenkiintoisia soittimia
ja jopa harvinaisuuksia löytyy aarteistosta.
Eino Miettinen on innokas musiikkimies. Hän oli rumpalina pitkään soittaneessa Tanssiyhtye
Baionissa.
Lue lisää Räisäläinen 4/2008 lehdestä
sivuilta 2 ja 3