Perheyritysten toimitusjohtajan Matti Vanhasen juhlapuhe
Räisälä-juhlassa Köyliössä 30.6.2013.
Oma sukuni toinen puoli eli Karjalan kannaksella. Jos nyt elettäisiin Karjalassa olisin naapuripitäjästänne Vuoksenrannasta. Isäni kotitilalta oli linnuntietä matkaa Räisälän kirkolle parikymmentä kilometriä ja isoäitini kävi Räisälän kansanopiston. Jossittelu historiassa on kuitenkin turhaa, sillä jos sota ei olisi vienyt Karjalaa, niin moni asia olisi toisin, ja emme edes tiedä ketkä meistä sodan jälkeen syntyneistä edes oikeasti olisi olemassa. Historiaa on pääsääntöisesti kirjoitettu valtioiden historiana vaikka kyse pitäisi olla siitä, mitä ihmisille tapahtui suurten valtiollisten, taloudellisten, kulttuurillisten, uskonnollisten ja teknologisten muutosten pyörteissä.
Ihmisten kohtalo Euroopassa ei ole viimeisen tuhannenkaan vuoden aikana ollut häävi. Tuhat vuotta on ollut sotien ja valloitusten historiaa. Ja sellaista se oli pienemmässä mittakaavassa sitä ennenkin. Tässä pyörityksessä ihmishengellä ei ole ollut viimeisiä vuosikymmeniä lukuun ottamatta kylliksi väliä. Antti Miikkulaisen laskujen mukaan sotatoimet ylittivät 13 kertaa Vuoksenrannan ja Antrean yli 300 vuoden ajanjaksolla. Räisälä kuului samaan Kannaksen alueeseen. Voimme vain aavistaa millaisen pelon ja voimattomuuden tunteen oloissa ihmiset saivat tuolloin elää.
Kuulin myös mielenkiintoisen keskustelun radiosta 1600-luvun loppuvuosien nälänhädästä. Kolmasosa suomalaisista menehtyi noiden muutaman vuoden kuluessa. Ruokaa ei saatu Virostakaan, koska sielläkin oli kato. Toisaalta tiedot tilanteen vakavuudesta eivät yltäneet Tukholmaan riittävän nopean avun saamiseksi. Vain eteläisin Ruotsi selvisi kohtuudella. Karjalan kannaksella olikin paljon kyliä, joista väestö katosi välillä kokonaan vuosien ajaksi. Syyksi on epäilty idästä tullutta sotatointa tai väestön lähtöä muualle - mahdollisesti Venäjälle paremman leivän toivossa.
Samanlainen kohtalo on koetellut suurinta osaa eurooppalaisista. Kylillä ja kyläläisillä ei ollut paljon painoa suurempien strategioiden edessä. Mitä uudemmista sodista on ollut kyse, sitä suurempaa tuhoa aiheutettiin. Toinen maailmansota näytti jo, miten totaaliseen tuhoon sodat saattavat päätyä. Pitkä nyt elettävä rauhankausi alkoikin viimeisellä hetkellä.
Tavallisten ihmisten elämä on ollut näissä käänteissä tuulten armoilla.Eräässä piirteessä karjalaiset ja muut suomalaiset poikkesivat kuitenkin suuresta osasta muita eurooppalaisia. Karjalaiset olivat vapaita - toisin kuin suuri osa eurooppalaisista. Karjalaiset eivät olleet koskaan maaorjia vaan vapaita tekemään töitään ja asumaan.
Merkantilismi kyllä rajoitti taloudellisia vapauksiamme satojen vuosien ajan. Kaupankäyntiä ja elinkeinotoimintaa rajoitettiin. Kauppaa sai käydä vain määrätyissä kaupungeissa, ulkomaankauppaa vielä harvemmassa. Monet ammatit olivat myös säädeltyjä. Siitä huolimatta väitän, että köyhyydestä huolimatta me suomalaiset ja karjalaiset olimme vapaimpia Euroopassa vaikka valtiollisesti kuuluimme ensin Ruotsiin ja sitten Venäjään.
Elinkeinot alkoivat Karjalassakin kehittyä kaupan vapauduttua 1800-luvun loppuvuosikymmenillä. Maakaupan kielto poistettiin. Tavaraa alkoi kulkea molempiin suuntiin ja raha vaihdannan välineenä vahvisti asemaansa. Myös velka tuli kuvaan mukaan. Ymmärtääksemme hyvinvoinnin kehitystä 1800-luvun loppupuolelta käsin, on ymmärrettävä juuri niiden muutosten syvällisyys, jota tapahtui tuolloin lainsäädännössä ja teknologiassa. Taloudellisen hyvinvoinnin parantumisella oli mielestäni myös suora vaikutus kansallisen heräämisen ja sivistystyön lisääntymiseen, jotka taas vaikuttivat myönteisesti talouteen.
Elinkeinovapauden synty vuoden 1879 lakiin mennessä oli aivan käänteen tekevä. Tätä ennen voimassa oli mm. em. maakaupankielto, josta pykälä sanoi: ”Älköön kukaan maalla pitäkö kauppatavaroita talossaan kaupan älköönkä kulkeko kylältä kylälle niitä kaupitellen”. Tämä kielto haittasi vuoden 1734 laista asti määrätietoisesti maaseudun elinkeinojen kehitystä. Kaupankäynti oli lailla säädetty jo 1600 –luvulla kaupunkien etuoikeudeksi. Tähän kieltoon oli asteittain tullut pieniä helpotuksia, mutta vasta elinkeinovapaus vapautti kaupankäynnin. ”Laukkuryssienkin” toiminta oli kiellettyä mutta heitä sentään oli. Kulkukauppiaat Suomessa olivat pitkälti karjalaisia. Kkauppiasliiton 100-vuotishistoria kertoo, että Vienan Karjalan Vuokkiniemi oli reppukaupan keskus. Elias Lönnrotin laskelman mukaan yksin Vuokkiniemeltä lähti vuosittain 500-600 miestä länteen kaupantekoon.
Ruotsin vallan aikaan täysillä ulkomaankauppaoikeuksilla varustettuja kaupunkeja olivat vain Turku ja Viipuri. Vähitellen ulkomaankauppaoikeuksia annettiin useammille kaupungeille, mutta lopullisesti ero tapulikaupunkien ja maakaupunkien välillä poistettiin vasta niin myöhään kuin 1879. Maakaupungeilla taas oli yksinoikeus huolehtia kaupankäynnistä ympäröivällä maaseudullaan. Maalla sai vain järjestää vuosittaiset markkinat. Kun historiassa mennään tarpeeksi pitkälle kehä tuntuu joskus sulkeutuvan. Myös nykyään puhutaan taas keskuskaupungeista isäntäkaupunkeina tai vastuukuntina palvelujen järjestäjänä ja kauppaliikkeiden rakentamista ohjataan suurimpiin kaupunkeihin ja maaseudun rakentamista säädellään aikaisempaa enemmän. Pietari Brahen ajatukset vaikuttavat yhä lähes 400 vuoden takaa. Tämä on tietysti monen mielestä täysin sopimaton kannanotto ajankohtaisiin kysymyksiin.
Ylhäältä päin tapahtuvaa sääntelyä ja uskoa keskittämiseen on ollut aina. Maanviljelijöille sallittiin ennen uudistuksia omien tuotteidensa myynti ja vaihtokauppa. Samoin kerran vuodessa sallittiin maaseudulla markkinat, jossa myytiin ja ostettiin vapaasti. Räisälän talous alkaa kehittyä Myös Räisälän talouden paras kukoistuskausi alkoi juuri elinkeinovapaudesta. Elinkeinovapaus ulottui kaupankäynnin lisäksi kaikkialle muuallekin taloudessa. Se käynnisti yritystoiminnan laajentumisen. Vuoden 1879 laki oli elinkeinojen vapauttamisen eräänlainen finaali. Monila aloilla vapautukseen oli ryhdytty jo aikaisemmin ja esimerkiksi Suomelle tärkeiden sahojen vapaudesta säädettiin jo 1850- ja 60-luvulla. Kaupankäynnin salliminen maalla merkitsi sitä, että toiminta oli kaksisuuntaista. Tulojen myötä oli mahdollisuus myös kauppiaan kautta saada maatalouden kehittämisen vaatimia koneita, laitteita, lannoitteita, torjunta-aineita, siemeniä jne. Kehitys koko Suomessa oli nopeaa ja uskon vastaavan tapahtuneen myös Räisälässä. Vuonna 1860 koko Suomessa oli 1250 kiinteää kauppaa ja ne lähes kaikki sijaitsivat kaupungeissa. Vuosisadan vaihteessa luku oli noussut jo 8000 kauppaan.
Kauppaneuvos, kansanedustaja Juho Lallukan tarinakin on asetettava tähän viitekehykseen. Paimenesta ja puotipojasta tuli merkittävä kauppias, tukkukauppias ja kartanoiden omistaja elinkeinovapauden ansiosta. Elinkeinovapaus antoi Lallukan kaltaisille osaaville ja kaukonäköisille mahdollisuuksia, jotka siihen asti oli rajattu privilegioina vain muutamien osaksi. Lallukan elämänura onkin hienoimpia esimerkkejä sosiaalisesta noususta, johon vapaampi talous antoi mahdollisuuksia. Olkoon se myös esimerkki siitä, että yhä nykyäänkin lainsäädännöllä ja talouden vapauden säätelyllä on merkitystä talouden ja sitä kautta yleisen hyvinvoinnin kehittymiseen. Suurempi sääntely ei luo parempaa hyvinvointia. Lallukan perheestä tuli osaamisen myötä vauras perhe. Joku voi sanoa, että hän kasvatti tuloeroja omalla menestyksellään. Niin varmasti myös tapahtui, mutta hänen toimeliaisuutensa toi Karjalaan hyvinvointia kaikille. Karjalan talous ennen elinkeinovapauden sallimista ja vuoteen 1917 mennessä olivat kuin kaksi eri maailmaa.
Avautumisen ja kaupankäynnin sallimisen myötä me pääsimme myös nopeasti hyötymään maailmalla kehitetystä uudesta teknologiasta. Osa tuon kauden avautumista oli vuoden 1851 Lontoossa järjestetyn Crystal Palacen näyttely, joka toi ensimmäistä kertaa Eurooppaan uuden mantereen keksintöjä. Cyrus McCormick toi näytteille niittokoneen. Uskon, että moni tässä salissa muistaa lapsuudestaan McCormickin nimellä kulkeneita koneita. Niittokone pystyi tekemääån neljänkymmenen miehen työt. Elias Howen esitteli kotikäyttöön sopivan ompelukoneen. Uudet kylvökoneet nostivat satojen määrää jopa nelinkertaiseksi. Myös eläinten jalostus toi tuloksia. Keskiaikainen lammas tuotti villaa seitsemänsataa grammaa ja sen tuotto nousi 1800-luvulla neljään kiloon. Lihan- ja maidontuotannosta on kerrottavissa samanlaisia lukuja. Sähkön tulo oli seuraava suuri mullistus, joka muutti ihmisten elinoloja ja loi edellytyksiä talouden kasvulle. Siitä ei ole kuin vähän yli sata vuotta kun maailmalla keksittiin pyykinpesukone, pölynimuri tai silitysrauta ja alle sata vuotta jääkaapista ja astianpesukoneesta. Kaikki nämä eivät ehtineet välittömästi Karjalaan. Usein on syntynyt se kuva, että asiat olivat Karjalassa hyvällä mallilla ja evakoilta jäivät sinne sahat ja myllyt. Uskon, että tähän menestyksen ja jopa onnen tunteeseen on ollut hyvät perustelut. Arvelen, että erityisesti ikäpolvet, jotka elivät Karjalassa 1870-luvulta toiseen maailmansotaan, kokivat elämässään ja ympäristössään nopean taloudellisen nousun ja kehityksen, johon jaksoon mahtui myös valtiollinen itsenäistymisemme. Tähän jaksoon osuu talouskehityksen rinnalla – ja osin siitä mielestäni johtuen – merkittävä kansalaisyhteiskunnan nousu.
Tuona ajanjaksona syntyi ja kukoisti kansakoulu, nuorisoseurat, osuustoiminta, työväenliike, poliittisten puolueiden synty ja nousu, sanomalehdistön laajentuminen, teatteriharrastus, kansansivistys mitä erilaisimmissa muodoissaan, kirjastotoiminnan laajentuminen, raittiusliike, urheiluseurat ja suojeluskunta. Uskoakseni kaikki nämä löysivät myös Räisälään ja liikuttivat suurta osaa pitäjän väestöstä. Uskon, että yhteisöllisyys eli kukoistuskauttaan Suomessa. On selvää, että tällaisen kansalaisyhteiskunnan kukoistuskauden ja taloudellinen nousun keskelle osunut toinen maailmansota ja Karjalan menetys katkaisivat toiveilla ja elämänuskolla kirjaillun kaulanauhan.
Siinä, missä Karjalassa oli nojattu talonpoikaiseen vapauteen, sivistykseen ja kansanvaltaan, jossa jokaisella on oikeus sanoa mielipiteensä – siinä sotakenttää hallitsevien diktaattorien pyrkimyksenä oli tappaa vapaus ja alistaa ihmiset kontrolliin. Hitler hävisi pyrkimyksissään, mutta Stalin voitti Itä-Euroopassa viideksikymmeneksi vuodeksi ja Karjalan menetys oli osa tätä totalitarismin voittoa.
Mutta karjalaiset eivät olisi karjalaisia elleivät he olisi sopeutuneet myös uusiin olosuhteisiin. Räisäläläiset toivat tänne Satakuntaan uutta verta, ideoita, osaamista ja keskinäisen yhteistyönsä. Oman lapsuuteni lämpimiä muistoja liittyy Somerolle. Ne pienet muistin kätköistä nousevat yksittäiset muistikuvat 50-luvun lopulta kertovat evakkotilasta ja sen elämästä Someron vauraassa maalaispitäjässä. Muistan sukujuhlat ja vierailut, joita oli minusta usein - ne olivat karjalaisten keskinäisiä. Vasta nyt jälkeenpäin ymmärrän miten tiiviisti karjalainen yhteisö tukeutui myös toisiinsa arjen töissä ja juhlissa.
En myöskään muista pienintäkään jännitettä karjalaisten ja somerolaisten välillä. Somerolaiset puhuivat eri tavalla, mutta olivat mukavia ja iloisia kaupoissa ja matkahuollon baarissa. Noihin tuokiokuviin ei liity edes sivumakuna katkeruuden tunnetta. En muista sellaisesta aistineeni mitään. Varmasti sitäkin oli, mutta karjalaisten jättiansio on se, että sitä ei iskostettu lapsiin tai lastenlapsiin. Tästä saisivat monet muut kriisien keskellä elävät kansat ottaa oppia. Suomessa kyettiin tarjoamaan uudelle elämälle mahdollisuus ja siihen myös aktiivisesti tartuttiin.
Oma väitteeni on, että karjalaiset tekivät Suomen kansalle suuren palveluksen menettelemällä toisin kuin lähes aina muualla sodan takia kotinsa menettäneet ovat tehneet. Jokainen olisi ymmärtänyt sen jos meillä olisi ollut puolimiljoonainen katkera revanssia hakenut väestönosa, jotka eivät olisi ankkuroituneet uusille asuma-alueille vaan jääneet kritisoimaan ja odottamaan paluuta. Tämähän on maailmalla tavallista. Mutta jos karjalaiset olisivat tähän ryhtyneet, olisi Suomen elämä ollut paljon huonompaa kuin mitä olemme nyt nähneet.
Miten näin saattoi tapahtua. Uskon, että taustalta löytyy karjalainen kansanluonne. Kansa on satojen vuosien aikana jäänyt lukuisia kertoja sodan jalkoihin ja sen on pitänyt elää milloin minkäkin kuninkaan kanssa. Luulen, että Suomi saa kiittää erityisesti karjalaisia mummoja siitä, että meistä ei tullut katkeria. Uskon, että tämän asenteen takana oli vahva kansansivistys, jota oli ammennettu opistoissa, yhdistyksissä, kinkereillä, kansakoulussa, kirjastoissa jne. Meille kansallinen herääminen ei ollut ahdasmielistä nationalismia vaan kansalaisten sivistyksellistä heräämistä – itsekasvatusta parhaimmillaan. Meihin iskostui oikeasti kansanvaltainen ajattelutapa.
Vuosien 1939-45 sodissa Suomi menetti osan alueistaan, mutta säilytti itsenäisyytensä, vapautensa, elämäntapansa ja mielestäni myös itsekunnioituksensa. Koko kansan pelastumisen ehtona oli alueluovutus. Vastaavasti tuhannet muun Suomen maanviljelijät joutuivat luovuttamaan maitaan Karjalasta tulleille. Niin myös täällä Satakunnassa. Kyse oli yhteisestä sodasta ja tragediasta, mutta myös yhteisestä selviämisestä.
Me olimme kyenneet yhtenä ainoista sotaa käyvistä maista ylläpitämään sodan ajan ja sotakoneistossakin oikeusvaltion periaatteet ja kansanvaltaisen järjestyksen. Ne arvot lopulta voittivat sodassa ja voittivat lopulta stalinisminkin 50 vuotta myöhemmin. Monet kanssaihmisemme Euroopassa kokivat muuta. Noin 800 km päässä täältä on valko-venäjän pääkaupunki. Se on viimeinen diktatuuri Euroopassa. Muutoin 20 vuotta sitten – vasta 20 vuotta sitten – suuri osa eurooppalaisista vapautui, saivat yhteiskunnakseen oikeusvaltion ja demokratian. Sen toteutumisasteet eivät ole kaikkialla täydellisiä. Tähän nähden vapaiden talonpoikien suvut ovat saaneet elää Suomessa suuremmassa vapaudessa. Meidän kohtalomme oli sodan seurauksena tapahtunut valtiollisen rajan siirto. Se oli raju toimenpide, se jätti jälkensä, mutta vapaus säilyi. Loppupelissä kuitenkin kansa on maa-aluetta tärkeämpi asia. Olemme saaneet elää ja kasvaa hyvissä olosuhteissa.
Kun EU sai Nobelin rauhanpalkinnon, se yllätti. Mutta kuultuani uutisen, valinta tuntui silti paikalleen osuneelta. Nobelkomitea osoitti myös viisautta ajoituksellaan. Juuri nyt eurooppalaiset tarvitsevat uskon vahvistusta siihen, että integraatiosta on ollut hyötyä ja että suuressa kuviossa me olemme yhtä. Me voimme kukin olla omaa mieltämme siitä pitääkö suomen olla EU:n jäsen, mutta riippumatta Suomesta, on kyllä voitava todeta se valtava muutos, mikä Euroopassa on tapahtunut 50-luvulta alkaen EU:n viedessä demokratiaa, ihmisoikeuksia, vapautta ja oikeusvaltiota eteenpäin. Ja tämä on koitunut ihmisten hyväksi.
Oma arvioni on se, että varsinkin nuoret ihmiset oppivat nyt todella nopeasti elämään Euroopassa, jossa ihmisten elämässä ei ole valtioiden rajoja. Kansallisvaltioilla on yhä tärkeä rooli mutta yhä suurempi osa nuorista opinnoissa, työelämässä ja matkailussa oppii rajattomaan Eurooppaan. Ja se on minusta hyvä. Se ei häivytä kotiseudun, suvun, kotimaan ja sen kulttuurin arvostusta. Päinvastoin itse olen huomannut kuinka EU:ssa jokainen on ylpeä omista juuristaan, kotinsa ruokaperinteestä, suomalaiset saunoistaan, metsistämme, saaristosta ja järvistä. Kansainvälistyminen ei ole tasapäistymistä vaan kansainvälisyys syntyy vain erilaisuuksista.
Siksi uskon, että nuoret tulevaisuudessa tekevät työuraa ja asuvat eri puolilla maailmaa, niin he silti muistavat juurensa, tietävät ja tuntevat Karjalan ja sen kylät, piirakan ja paistin. Uskon, että mummoni, joka syntyi tsaarin Suomeen ja jonka opintiemahdollisuus ylsi Kaskiselän kylältä Räisälään, olisi tyytyväinen siitä kehityksestä, joka luo nykynuorille mahdollisuuden avoimeen maailmaan. Jospa historiaakin kirjoitettaisiin vähitellen siitä miten ihmisten oikeudet ja vapaudet toteutuvat.