Mie ja Matti

Teksti ja kuva:
Timo Karonen, Humalaisten Alku Nuorisoseura ry

Isä ei ollut maahanmuuttaja vaan Suomessa sotatoimialueelta evakuoitu kansalainen. Nykyään ei enää ole kaikille selvää, mitä evakko tarkoittaa. Olen toiminut toukokuusta 2024 alkaen Räisäläisten Säätiön hallituksen sihteerinä. Koko ajan tuntuu, että aikani ei riitä. On paljon asioita kesken ja kiireen tunne, koska on koko ajan vähemmän heitä, joilta todellisesta Räisälästä voi kysyä. Tärkein tehtävämme juuri nyt on saada historiamme talteen.

Viisikymppisenä tajusin olevani räisäläisten evakkojen asutushistoriaa. Sitäkin on tärkeää tallentaa. Olen ensimmäistä evakkojen jälkeläisten sukupolvea nuorimmasta päästä. Olen Humalaisten Alku Nuorisoseuran esimies ja parin vuoden kuluttua jo 60-vuotias.
Osallistun Räisäläinen-lehden toimitustyöhön ja päätoimittaja pyysi esittäytymään lehden lukijoille. Sukujuureni ovat Karjalasta isäni puolelta. Pysähdyin jälleen pohtimaan kirjoitanko, että luovutetusta Karjalasta. Isä oli luovuttanut ajatuksesta, eikä palannut neljättä kertaa Räisälään jouduttuaan lähtemään sieltä kolmesti. Hän syntyi siellä elokuussa vuonna 1927. Samana vuonna valmistui Humalaisten nuorisoseuran talo talkoilla. Ja ratkesi Viipurin kirjaston arkkitehtikilpailu. Sen voitti Alvar Aalto, jonka piirtämiä rakennuksia on useita myös Jyväskylässä. Peruskoululaisina kävimme opettajan johdolla tutustumassa joihinkin niistä Lievestuoreelta, jossa kävin koulua ylioppilaaksi asti.
Kun synnyin elokuussa 1967, Haarla oli sulkenut sellutehtaan kesäkuussa heikon kannattavuuden ja tiukentuneiden ympäristönormien takia ja isä oli työtön. Työläiset valtasivat tehtaan ja sahanomistajat perustivat yhtiön, joka avasi tehtaan uudelleen 1971 ja isäkin sai työpaikan kuivauskoneen hoitajana kolmivuorotyössä. Samana vuonna julkaistiin se kuuluisa Irwin Goodmanin laulu Lievestuoreen Liisa, jota minulle on hyräilty ympäri Suomea jotakuinkin tarpeeksi. Tehdas suljettiin lopullisesti syyskuussa 1985 ja minusta tuli ylioppilas seuraavana keväänä. Isällä oli jo silloin syöpä ja hän kuoli joulukuussa kaksi vuotta myöhemmin 1988.
Isä oli 12-vuotias, kun talvisota hääti hänet kotoaan ensimmäisen kerran. Kansakoulu jatkui Ilmajoella. Palattuaan Räisälään jatkosota päättyi ennen kuin varusmiespalvelus alkoi. Välirauhan aikana hän osallistui sadonkorjuuseen kannaksella tätini Hiljan kanssa, ilmavalvontaan ja halkotalkoisiin, ja sitten kutsuntoihin syksyllä 1946 Laukaassa. Hilja-täti oli lotta ja kummitätini ja vuoden isääni vanhempi. Jo kolmatta kertaa Räisälä jäi heiltä rajan taakse. Isoisä - Matti hänkin - oli ostanut kivikkoisen Pellonpään tilan Lievestuoreelta.
Varusmiespalvelukseen isä meni Lappeenrantaan. Pariisin rauhansopimus allekirjoitettiin helmikuussa 1947 ja Neuvostoliitto protestoi Suomen Yhdysvalloista saamaa Marshall-apua ratifioimalla sopimuksen vasta huhtikuun lopulla. Isän kantakorttiin kirjattiin 150 vuorokautta “lomaa” varusmiespalveluksen aikana. Hän palveli lomineen 350 vuorokautta ja vapautui vakinaisesta palveluksesta toukokuussa 1948 sekä siirrettiin reserviin lokakuussa.
Maaliskuun 3. päivänä 1987 hän sai oikeuden rintamamiestunnukseen. Olin tuolloin lomalla varusmiespalveluksesta Dragsvikista ja isoveljeni Jorman tai isosiskomme Eevan ottamassa valokuvassa isällä on päässään minun lomapukuni lakki. Muistan kun Jorma kysyi isältä kerran saunassa, lähtisikö hän mukaan Leningradiin. Ainoastaan kivääri kädessä, isä vastasi. Pari kertaa hän kertoi piilottaneensa kiväärinsä perunakellarin päälle, mutta ei kertonut minne. Kukaties se oli rovasti Malmivaaran perunakellari. Lievestuoreella on edelleen asevarikko.
Kokeilin jälleen kuunnella itkemättä Evakon laulun. Se on mielestäni eräs koskettavimpia suomenkielisiä laulutekstejä. Kuulin radiosta Veikko Lavin hauskoja lauluja lapsena. “Silakoita vilakoita… päälle voita”. Toisinaan ihmettelin, miksi hän oli tuollaisen surullisen Evakon laulun tehnyt. Isä ei juuri koskaan kertonut lapsuudestaan Räisälässä. Hän ei kertonut evakkomatkoista mitään. Mutta kuolemaansa asti hän puhui Räisälän murteella.

Lapsena vietin paljon aikaa isän kanssa kalareissuilla, soutamassa verkkoja tai vetämässä uistinta, kokemassa katiskaa tai kairaamassa pilkkireikiä lähijärvien jäillä. Olin mukana valutalkoissa lapion varressa, lautoja poimimassa kenttäsirkkelin radalta, saha tai vasara kourassa ja nauloja suupielessäni ja taskuissani rakennuksilla. Tai pelloilla perunaa poimimassa, sekä leikkaamassa marjapensaita ja omenapuita ja pihaa haravoimassa, risuja polttamassa, sieniretkillä, marjametsissä ja metsälammilla piisaminraudoilla. Vuolemassa ja pilkkomassa “lapuliiterissä” ja askaroimassa suutarin ompelukoneen tai ruuvipuristimen äärellä autotallissa. Sekä toisinaan pelikortit kädessä ukkoporukoissa tai vain “kuulostelemas ukkoloihen turinoita”. Lauseeni alkoivat lapsena usein “mie ja Matti oltii..” tai “mie ja Matti mäntii..”.
Isä ei ollut vain isä vaan monitaitoinen Matti, joka tunsi kaikki ja jonka monet tunsivat. Sotilaspassiin oli kirjoitettu ammatiksi suutari. Muistan nahkojen, kumipohjien, pikilangan, maitoliiman sekä kontaktiliiman tuoksut kuolemaani asti. Ja suutarinkoneen raklatuksen. Parhaat muistoni liittyvät hänen pieneen puukkoonsa. Terä oli hiottu vähitellen tyngäksi ja oli aina todella terävä. Ei punakahvaisen vaan niitä vanhemman Moran. Kun laki teräaseiden mukana kantamisesta muuttui, isä mittasi terän pituuden ja virnisti - “lailline hää on”. Niinpä se keikkui vyöllä milloin missäkin. Itse tehty tuppi oli saappaanvarren nahkaa ja metalliniiteillä vahvistettu. Nysällään isä vuoli tarkimmat työnsä, sekä katkoi pajut pajupilleihin ja koivunoksat vastoihin ja siimat pilkkeihin. Eräs varhaisimpia muistojani on jälsitty nauris isän puukon terältä syystöiden ohessa.
Laukaan kunnassa Lievestuoreen kylässä puhuttiin lapsuudessani keskisuomalaista yleiskieltä ja useita murteita. Äitini oli kotoisin sieltä, ja siellä Aira Samulin oli ollut evakkona Hyrsylän mutkasta Jalkasilla. Ja sinne jaakkimalainen olympiavoittaja Sylvi Saimo oli jäänyt viljelemään maata, kun poliitikon töiltään ennätti. Mutalahden vanha mamma puhui karjalan kieltä, josta en ymmärtänyt montaa sanaa.
Äiti oli miltei savolainen rajatapaus. Lievestuore on Laukaan kuntaa, joka oli ennen Keski-Suomen läänin perustamista Vaasan lääniä. Saarijärven seudun vaikutus puhuttuun yleiskieleen oli tunnistettavissa. Kirjailija Harri Tapper oli opettajana Lievestuoreella ja muistutti asiasta toisinaan. Äidinkieltä opetti Kaalikosken Veikko, joka vuoli Karjalan lintuja ja innostuessaan tarinoi karjalan murteella. Kylälle oli tullut suuri joukko töihin eri puolilta Suomea selluloosatehtaalle ja tietysti monet heistäkin olivat evakkoja, mutta heillä ei ollut selkeää seudullista yhtenäisyyttä. Elin siis lapsuuteni maaseudulla 1920-luvulta alkaen ripeästi kasvaneessa teollisuuskylässä Pönttövuoren tunnelin takana radan varressa, jossa ennen paperija sahateollisuutta oli ollut vain muutamia tiloja ja torppia.
Näsäviisaana lapsena opin jo varhain vastaamaan kysyjille, että isä on karjalainen, äiti savolainen ja itse en ole mistään kotoisin. Puhuin ja en puhunut “räisälää”, “hankasalamea” , “laakaata” vaan “liepeetä”. Lievestuoreella kaikki olivat kotoisin Liepeeltä. Ymmärsin heti mistä puhutaan, jos joku sanoi savolaisittain “käytiij öylönnä kirkolla” tai joku toinen karjalaisittain “mie käin eilispäivän kirkol”. Ensimmäinen oli käynyt Hankasalmen kirkonkylällä ja puhui äidinkieltäni ja jälkimmäinen Laukaan kirkonkylällä ja puhui kuin isä.
Isäni sukua asui paljon ja pitkään Karjalankannaksella muun muassa Lallukanmäellä Humalaisissa, Räisälässä. He olivat maanviljelijöitä tiloilla, joita olivat raivanneet ja rakentaneet sukupolvien ajan piikoina, renkeinä, maaorjina ja tilallisina. Isoisäni oli toiseksi vanhin poika Heinahon tilalla ja lähti jo nuorena mummoni kanssa etsimään nykyaikaa metsäteollisuudesta. He muuttivat kannakselta välillä pois Simpeleelle, mutta palasivat Muolaan kautta Räisälään ja ostivat oman pienen paikan itselleen Särkisalosta ja myöhemmin toisen lapsilleen Olaville, Bertalle, Väinölle, Untolle, Taunolle, Veikolle, Hiljalle, isälle, Toivolle, Tenholle, Sulolle ja Kertulle. Mummo- parka, Maria Varpu os. Tikka oli Muolaasta. Setiäni, tätejäni ja isosetiäni ja isotätejäni ja isoisovanhempia ja sukulaisia asui talvisodan alkaessa eri puolilla kannasta. Lallukanmäellä oli yhä Heinaho, monta sataa vuotta vanha savupirtti ja kahdeksaan osaan jaettu tila. Ja sen ympärillä monta uudempaa asutusta Humalaisissa. Karosia oli riittänyt moniin kylän 79 asumuksesta vuosien varrella. Sakkolan Kuninkaanrististä löytyvät varhaisimmat merkinnät Carosista dokumentteihin 1400-luvulta. Sieltä on lyhyet reitit Räihärantaan, Tiuriin, Räisälän Hoviin, Käkisalmeen ja Pietariin muun muassa. Kirkonkirjoista ja muista kirjallisista lähteistä en voi varmuudella osoittaa, ovatko kaikki kannaksella asuneet Karoset samaa sukua. Maanteiden ja samankaltaisten nimien perusteella voin suurella todennäköisyydellä olettaa, että ovat. Nämä asiat olen tullut tietämään vasta sukututkimuksen kautta. En nimittäin koskaan tavannut isovanhempiani. Mutta isoisällä lienee ollut oma visionsa metsäteollisuudesta syynä asettua Lievestuoreelle eikä Satakuntaan, muiden räisäläisten ja monien sukulaistensa luokse.

Takaisin maaliskuun 2025 lehteen