Lentävä lehmä ja
muita juttuloi elukoist
Kirj. Maisa Gröndahl, o.s. Raja-aho
Mie olin vissiiki jo oppikoulus, ku meil ol´semmone Leija- nimine Ayshire-lehmä. Se ol´ moalima hyvä lypsämeä, mut äkäse luontone, oikei ilkiä lehmäksie. Äitiiki se potki ain ku sil peäl sattu, ja äitiin ko ei olt mikkää kovi lempiäluontone naisihmine, ni heä joskus roimi sitä kantturoa lypsyjakkaral pitki selkeä. Mut se voa puhahtel ja visko peätääse ja helisyttel kettinkiise, ko ol´ nii kiukussoa. Sil ei olt´ kuitekaa tapan pijättää maitojoa suutuspäisseä, niiko lehmät joskus tekkööt, siit se ol´hyvä. Maitoo tulla lorotti ain enemmä ko muist lehmist.
Kesäl lehmät ol´liit laitumel sähköpaimene ja piikkilanga takan. Tehtii ain semmone iso aitaus, kokonaine pitkä heinäsoarake siihe pantii. Isä jako sen ain usjempoa ossoa, ja eärest vieri siit ain lehmät söivät. Ku yks läntti ol´ syöty, ni siit ne lasettii seuroaval. Meil kasvatettii sillo semmosta kaura ja hernie sekul´ii, mitä sanottii rehuks. Sitä syötettii lehmil siit loppukesäst, ko laitumet rupesiit olemoa jo loppuu kaluttui. No teä Leija, heä se ei malttant uotella, jot sitä rehhuu hänel ois tuotu ettie. Sil Leijal ol´ semmost oikei isot ja leviät sarvet, ja teä pirulaine oppi sorkkaamoa ne aitalankoi välist silviisii, jot heä peäs laitumelt karkaamoa sin rehupeltuo. Ei se häntä haitant yhteä, jos piikkilanka roapi häne kylkiese, heä ku peätti männä ni heähä män!
Mitehä monta kertoa äit huus miul iltasil yläkertoa, jot nyt pittää männä sitä hito elukasta pyyvystämmeä, enneko heä kerkii syyvä itseese halki. Lehmällähä ei uo mittää tolkkuu, se syöp vaik mite paljo ja tulloo siit puhalluksie. Ol´ siin joskus miu veljeinkii, ko myö sit karahkat kopras ja nuorat toises keäs mäntii eri puolil peltuo sitä lehmeä ottamoa kii. Ja äit komens sitä rämäkäst niiko mitäki sotajoukkuo, jot tuletsie hittolaine pois sielt, höpäkkö, vai meinasit sie halasta itseis, ku uot nii ahne, ettei tavalline syömine siul piisoa! Ja lentämälläks sie sin mänit, koi sinnuu mitkää aijat pitele!
Illa hämys siel peltoloil siit juoksenneltii nii kauva ko äit tapas sitä elukasta kaulakettingist kii ja sai sen talutettuu navettoa. Sinhä se sit vietii yöks ja sitä pit viel käyvä siel välil katsomas, jot mite häne mahhoase on, jot rupijaaks se paisumoa. Ja pitteäks kutsuu elläileäkär. Joskus silviisii sit käi, jot se lihava ja äkäne elläileäkär, se Kastreeni pit pyyteä käymeä. Se siit tökkäs semmose piiki sen lehmä mahhoa, ja siit reijäst ruiskus vihriää silppuu, mitä se elukka ol´ kerint suuhuuse ahtoa. Silviisii se lehmä ei tult puhalluksie ja jäi henkii. Mokomakkii ahmatti, häne perässeä pitteä täs juosta hoahattoa pitki peltoloi kaike yötä, äit poarus viel, ko siit oamuyöl viho viimei peästii makkoamaa.
Tässä Ayshire-rotuinen lehmä, jonka sarvet ja utareet ovat
kyllä aika lailla pienemmät kuin pakinan Leija-lehmällä.Miu veljelläi ol´ viiskymmentluvul semmone oikei komia ja lihava musta urosa kissa. Sen nimi ol´ Hyrrä. Se ol´ hyvä pyytämeä hiirii, ja töissähä ne kissat moatalos ol´liitkii. Jos millo ol´ aitas tult reikii säkkilöihe, ni äit työns kissan yöks aittaa. Ja kylhä heä tek työsä hyväst; oamusil heä tul´ sielt aitast, istu rappusil nuoleksimmoa suupielijeä ja pesemeä itseese. Äit anto siit sil maituu, ko vissii ne hiiret ol´- liit vähä suolasii ja käivät häntä janottammoa.
Vaik ne kissat ol´liit talos sitä varte, jot hyö pittiit hiiret ja rotat kuris, ni kyl heijät laskettii tuppoaki, ja ihmist niitä siit silittelliit, ja lapset leikkiit niihe kans. Ja ko isä toisinnoa heitäis ruokalevol keittiö lattijal, ni kissa ain käi isä maha peäl makkoamoa ja ketreämeä. Isä hänel hoastel ja rapsuttel leuva alt. Mut ei siihe aikoa maatalolois pietty sisäl mitteä sitta-astioi kissoil, ulos saivat männä, vaik ois olt minkälaine pakkane. Ehä ne kissat kovi vanhoiks siel eläniet, ko ne juoksiit vappoast ulkon, ja sit ain jollekkii riijuureissul ne jäivät, ei tulliet enneä kot´tii. Ko siin ol´ isot peltoaukiat ympäril, ni vissii ne jonkuu ketu ruuvaks siel joutuit, ku ei olt puita, mihi ois voint kiivetä kettuloi karkuu.
Mie olin viissii semmone viije kuuve vanha, ko sattu semmone tappaus, jot teä Hyrrä-kissa ol´ vahingos jeänt tuppaa koko iltapäiväks. Se tais olla jokkuu kiireine työaika, oisko tuo olt heinäteko sillo mänös, ko myö kaik lapsetkii oltii ulkon.
Pojat jo jottai kykeniit tekemeäkii siel pellol ja miekii olin tol´- matsun, koitin vähä haravoija. No, siit äit läks laittamoa iltaruokaa ja mie lehesti häne perässeä. Ja ko myö mäntii tuppoa, ni kissa ol´ iha ove ravos ja työnäis kovvaa kyytii ulos, nii jot kynnet voa roaksuit. Äit siihe, jot katoha, Hyrrä onkii jeänt tuppaa yksinneä koko iltapäiväks. Ja siit myö yheaikoa hoksattii, jot mitä heä ol´ siel tuvas tehnt. Mie muista oikei hyväst, jot meil ol´ sillo semmone vaaliavihriä vahakangas ruokapöyväl. Ja siin pöyväl, iha keskel, ol´ iso sittaläjä. Siihe se kissa ol´ tarpiesa tehnt, pitänt oikei mieleosotusta, ko hänet ol´ kerra silviisii unehutettu laskii pihal. Mie ens säikähi, jot mitä se äit nyt sannuo, jot suuttuuks heä sil kissal mite kovast, mut heä heraht nauramoa ja sano, jot minkä se kissa sil mahto, ko hänet ol´ jätetty tuppoa. Ja jot ossoa se kissakii osottaa mielteäse! No, tulloot sit pojatkii siihe, ja iha ylleiseks nauru remakaksha se sit män. Pojat siit ottiit sitä pöytäliinaa kulmist kii ja kantoit liina peäl sen kissapaska tunkijol, varovast, niiko se ois olt vainaa. Eikä sitä liinaa sen peräst kyl pantu pöyväl, tiijä mihi virkoa se sit pesemise jälkie joutu. Mut ruokapöyväl äit hommas uuve vahakankoa.
Elsa ja Raimo Raja-aho kotipihalla Peipohjassa noin vuonna 1953. Raimon sylissä Killi-kissa, joka tuli taloon Hyrrän jälkeen.
Kylhä miu äitiin ois naurant, ko se ois näht, milviisii kaupunkilaist kissaomistajat nykyaikan pellaavat kissoi sitta-astioihe kans, ja heil pitteä olla monelaist hajustetut hiekat, jotka maksoatki moalima paljo. Mut neä nykkyist kaupunkilaiskissat hyö onkii seuraelläimii, ei hei tarvii työtä tehhä ruokaase ettie, koha on komian näkösii ja seurallissii.
Lehmähuusholli rinnal äit pit kanaloa. Ensittäi niitä kannoi ei olt ko muutama kymmen, mut siit ko heä ol´ pant viimise lehmä teurasautoo, ni siit heä laitto koko naveta kannoi täytie. Niil heä syötti kaik ruuvatähtiet, ja munat ol´liit nii hyvvii, jot niitä tul´liit ihmist iha kotont hakemoa. Kanapojat otettii ain semmosin kolme kuukauve ikäsin, eikä ne sillo viel muniniet. Monta kertoa se kanapoikii myyjä sujjautti sekkoa yhö kukonkii, vaikkei meil sil kukol mitteä virkoa olt, ko ei äit itse hauvottant kanapoikii. Yhö ker mukan tul´ semmone ruskia kukopoika, joka ol´ kyl iha höpäkkö, sen huomas heti. Heä terhistel itsiää keskel pihhoa ja kiekuu loilotti oamust iltoa. Siihe aikoa meil kanat saivat kulkii toaputella vappoan pihal, koi heitä kovi monta viel sillo olt.
No annaha olla, mei pihapiiris asustel yks harakka, joka ol´ melkei kesy eikä pelänt ihmisii. Heä ko äkkäs teän kukon, nii siitähä heä keksi itsellie lustii pitkäks aikoa. Ko se kukko rehentel siin pihal, ni teä harakka männä kepsutti iha häne nokkaase ettie ja sano jot ”tsuh tsuh tsuh, tsuh tsuh tsuh!” Sehä sitä kukkoo näpelöitti iha mahottomast, ja heä pörhistel höyheniijää ja koitti keksahtoa sen haraka peäl, mut ehä siit mitä tult, ko se harakka lehaht lentuo ja män istumoa naveta räysteäl. Sielt heä räksätti, nii ko ois naurant oikei hävittömäst! Ja sit toas uuvestaa sitä kukkoo härneämeä! Myö sitä seurattii ikkunast ja vähä matka peäst ulkonnakkii, ja sitä pellii se harakka pit monta viikkuo. Ja se kukko ol´ nii hupsu, jot se anto narrailla itsiese vaik kui monta kertoa, ei tult sen haraka kiusatevost yhtää viisoammaks! Myö pantii sil kukol nimeks Ransu, mut ei se kyl kovi pitkäikäne olt. Jokkuu päivä myö siit äiti kans peätettii, jot nyt se Ransu soap lähtii. Mie oti kirvien ja katkasin silt kaulan, ja siit äit kyni ja suolist sen ja laitto siit meil ruokoa. - Soattoaha se olla, jot se harakka jäi häntä kaipailemmoa.
