Kiitollisuutta, kaipausta ja muistoja

Räisäläiselle kertonut Anja Lehtinen os. Haikonen (s. 1938 Räisälä) marraskuussa 2025

Vuonna 1939 kotimme Räisälässä jäi taakse ja alkoi kiertolaisen elämä meistä riippumattomista syistä. Kuljettiin Pohjanmaalle muutamaan paikkaan ja sitten Satakuntaan, Euraan. Vuonna 1941 päästiin takaisin Räisälään. Vuonna 1944 isä (Matti Haikonen s. 17.7.1887 Härskeensaari, k. 9.3.1967 Harjavalta) oli suojeluskunnassa ja oli saanut naapureilta tiedon. Mummo ei ollut suostunut lähtemään. Isä oli saanut kaksi päivää aikaa hoitaakseen äitinsä pois Räisälästä. Silloin matka tehtiin Ilmajoelle, minne isä toi mummon. Ilmajoelta asuinpaikkamme vaihtui Kauhajoelle, missä mummo siirtyi tuonpuoleiseen. Matkamme jatkui Jalasjärven Koskuelle, mistä saatiin asunnoksi vinttikamari. Vuoden päästä muutimme Ylivalliin ja saatiin taas vinttikamari. Vuoden verran viisihenkinen perheemme asui siinä, kunnes saatiin Ylivallista talon tupa ja huone.
 Sisareni Helmi kävi koulua Jalasjärven kirkolla. Veljeni ja minä käytiin Sanasjärven koulua kävelymatkan päässä. Siellä asuessa opimme tuntemaan pohjalaisia. Naapurissa oli monen veljeksen Hautaniemen talo. Veljeksistä Veikko antoi meille maata, että saatiin viljeltyä perunoita. Kun perunat nostettiin maasta syksyllä, oli Veikolla ihmettelemistä kun sato oli niin suuri, vaikka hän antoi meille huonoimman maansa. Isäni vastasi, että sadolla oli siunaus ja sen takia me saatiin kaikki vuoden perunat.  Tanssikielto oli voimassa, mutta nuoret tulivat hanurin kanssa meille. Minut nostettiin yläsänkyyn pois tieltä ja niin haikeesti haitari soi. He kertoivat että pääsiäisen aikaan rullit kulkevat navetoissa silpomassa eläimiä. Hiukan tuli pelko, tuleeko ne meille. Kuitenkaan mitään ei tapahtunut. Kesän tultua minut kutsuttiin Hautaniemeen hoitamaan heidän 4-vuotiasta tyttöään. Eihän siinä mistään hoitamisesta ollut kysymys vaan minä leikin Hilkan kanssa ja he tarjosivat päivän ruoan minullekin.
 Reilun vuoden verran asuttiin siinä kunnes asunto haluttiin talon tyttärelle. Saimme kuitenkin muutaman kilometrin päästä vastaavasta talosta asunnon. Siitä kodista käsin kävin kansakoulun neljännen luokan. Ystävystyin naapurin Eiran kanssa ja meidän ystävyys on säilynyt nämä vuosikymmenet. Tästä ajasta jäi ikuinen muisto. Eiran äiti näki kerran ikkunasta, että äitini (Iida Maria Haikonen os. Myyrä s. 22.7.1900 Kilpeenjoki, k. 22.4.1968 Harjavalta) tulee piiska kädessä hakemaan minua. Hän sanoi, että juokse tuosta peltojen poikki kotiisi niin äitisi ei näe sinua. Kotiin päästyäni isäni sanoi “mää piiloo”. Minä menin ja kun äiti ei löytänyt, hän alkoi nauraa. Niin jäin ilman piiskaa. Siellä syntyivät parhaat muistot. Suureksi surukseni saimme tiedon, että meille oli merkitty tontti Harjavallassa ja saimme lähteä sinne heti. Eiran kanssa kirjoiteltiin toisillemme. Minä kirjoittelin jotain ja hän lähetteli runoja.

Harjavaltaan vuonna 1949

 Markovillan lastenkodin ja Ronkaan poikakodin pojat evakuoitiin 1939 Viipurista Satakuntaan, ensin Huittisiin ja Eurajoelle myöhemmin Harjavaltaan. Viipurin poikakoti toimi Kokemäenjoen rannalla Suomenkylässä Kokon ja Säijärin tiloilla syyskuusta 1940 kesäkuuhun 1950. Poikakodin opettajien asuntolasta saimme huoneen ja Yrjö Härkälä antoi vielä toisen kamarinsa. Jonkin ajan kuluttua talon toinenkin pääty tyhjeni ja muutimme sinne. Nyt talo oli käytössämme kokonaan ja se oli kuin juhlaa. Vanhemmat nukkuivat yhdessä kamarissa, pojat saivat oman huoneensa ja me tytöt omamme. Sitten saimme purkaa tuota meille tarkoitettua asuntoa ja siirtää rakennustarpeita omalle tontille. Siitä alkoi oman kodin rakentaminen.
 Minä olin kouluiässä ja jatkoin Pirkkalan koulussa neljättä luokkaa. Harjavaltaan oli rakennettu uusi keskuskansakoulu, jonne oppilaat siirrettiin. Siellä oli mm. luokkia tyttöjen ja poikien käsitöille ja kotitaloustunnitkin pidettiin erikseen. Kouluajoilta on sellainenkin muisto, kun pojat tekivät kepposen, eikä kukaan tunnustanut tehneensä mitään. Seurauksena koko luokka joutui arestiin. Nälkäisenä istuttiin, kunnes joku taas keksi, että kerätään kaikilta kolikot ja yksi poika poistuu ikkunasta ulos leivän hankintaan. Opettaja Matti Kuusisto oli valvomassa meitä. Hän sattui tulemaan luokkaan ja taas jäätiin kiinni tempustamme. Joku sitten keksi, että on Matin nimipäivä ja me lauloimme opettajalle onnittelulaulun. Onneksi hän oli huumorintajuinen ja kiitokseksi saimme lähteä kotiin kesken arestin.
 Meille kerrottiin, että tytöille ja pojille alkaa kevään jälkeen Kultarannassa uimakoulu sillanpielessä Anja Sulinin ohjaamana. Siellä opittiin laulut, mitkä ovat kulkeneet muistoissa läpi elämän. Niissä varoitettiin pahanteosta, kuten ”älä silmä pieni katso mihin vain” tai ”älä käsi pieni koske mihin vain”. Sekä puhuttiin myös Jeesuksen syntymästä. Sain vanhemmiltani luvan osallistua leirille. Nämä leiripäivät ovat säilyneet mielessäni läpi elämän.
 Räisäläisten kesäjuhla järjestettiin kesällä 1950 Harjavallassa. Isäni halusi lähteä etsimään Jenny-serkkuaan juhliin. Minä olin yleensä isäni mukana, joten pääsin silloinkin matkaan. Väliajalla Jenny löytyi. Siinä tarinoiden jälkeen lähdettiin meille kotiin vielä kahville, jossa Jenny sitten esitti kysymyksen, voisinko lähteä hänen mukaansa heille Eurajoelle. Sain isältä luvan ja niin minusta tuli ”isosisko” useampana kesänä pikkuserkulleni. Näistä matkoista muodostui elämäni korkeakoulu. Jenny opetti minut kaikille maalaistalon töille, olipa sitten kysymys leipomisesta, siivoamisesta, lypsämisestä tai käsitöistä. Niistä kaikista opeista olen saanut elämässä hyötyä.
 Mieleenpainuvinta oli se, kun seuraavana keväänä heille syntyi tyttö. Isä Toivo hakemaan kätilöä, vaan kätilö olikin lähdössä kesälomalle. Hän tuli hetkeksi suorittamaan tärkeimmät asiat. Sitten hän työnsi tytön minun syliini ja neuvoi millä tavalla vauvaa pidetään. Oli siinä minulla tekemistä! Vaikka sanoin kätilölle, että en minä osaa, hän oli sitä mieltä, että kyllä minä osaan ja lähti lomalle. Tulihan siinä oppia läpi elämän. Näitä kesiä sain viettää Ruposella useita. Olin heille yksi lapsi lisää.

Ovia avautuu Helsingissä

 Isäni neuvo minulle oli, että jos minulle avataan ovi, niin mene siitä. Sen jälkeen voi avautua uusia ovia. Ison harjavaltalaisen talon tytär Irja Naakka oli muuttanut Helsinkiin ja avioitunut siellä, ja heidän 4-vuotias tyttärensä tarvitsi lastenhoitajaa. Siinä tarjoutui minulle avattu ovi. Isän luvalla sain lähteä Helsinkiin, koska sisareni oli myös tulossa pääkaupunkiin. Hänellä oli jo työpaikka valmiina.
 Helsingissä sain ohjeen heti Irja-rouvalta, että minun pitäisi mennä työväenopistoon, koska sieltä saa parempia kavereita kuin kadulta. Minähän tottelin ja opistolla sitten korviini kantautui, että nuorisoseura Karjalan Nuoret tanhuaa Kirjan talolla, joka on valmistunut vuonna 1935. Karjalan Nuoret ry on Viipurissa vuonna 1919 perustettu nuorisoseura, joka on toiminut Helsingissä 1940-luvulta alkaen.
 Karjalaisuus kiinnosti meitä ja niinpä päätimme liittyä seuraan. Karjalan nuorissa oli suunniteltu aloittaa lasten kansantanssi, mutta ohjaaja puuttui. Sisareni Helmi lupasi työn ohella käydä opettamassa. Silloin ei arvattu mihin se johtaisi. Vuosien aikana lasten ja aikuisten ryhmät kasvoivat niin, että Karjalan Nuorista tuli 2000-luvulla Suomen suurin nuorisoseura. Jäsenmäärä kasvoi yli viidensadan. Nyt tanhuaminen on jäänyt, mutta taito on tallella.
 Karjalan Nuoret yhdistyksen puheenjohtajana toimi tuolloin viipurilainen Aino Mälkki, joka kehotti minua hakemaan Nuoriso-opistoon Mikkeliin opiskelemaan voimistelun opettajaksi. Opiston pääsyvaatimuksena oli keskikoulu tai muut vastaavat tiedot. Eihän minulla ollut kuin kansakoulu, mutta Mälkki kirjoitti sihteerinsä kanssa todistuksen ja siihen lauseen “Muut vastaavat tiedot”. Näin sain mahdollisuuden hakea Mikkeliin. Sitten tuli este suunnitelmiin, kun eteen tuli kurssimaksu. Isäni kääntyi Räisäläisten Säätiön puoleen, jolta sain avustuksena 200 markkaa. Se mahdollisti opintoni. Tuolloin ja monesti sen jälkeen on avautunut monta ovea, joista kaikista olen kiitollinen.
 Palattuani Helsinkiin liityimme sisareni kanssa Pääkaupungin Räisäläisiin. Siellä olen tutustunut moniin karjalaisiin ja yhdessä hallituksen jäsenten kanssa vienyt seu- Kotitalo rakennettiin Harjavaltaan. raa eteenpäin. Suurin minulle avattu ovi johti Pääkaupungin Karjalaiset Pääsky ry:n puheenjohtajaksi, missä työ oli kokopäiväistä Karjalaisten Kesäkodilla.
 Veljemme Heikki ja Veikko suorittivat koulunsa Harjavallassa ja sen jälkeen pääsivät Harjavallan Outokummun tehtaalle, missä molemmat suorittivat elämänmittaisen työrupeaman. Heikki toimi yli 8 vuotta Harjavallan Karjalaisten puheenjohtajana. Heikin poika Vesa-Pekka on jatkanut isänsä jälkiä työssä 41 vuotta ja jää ensi keväänä eläkkeelle Boliden-tehtaalta, joka on eräs maailman tehokkaimmista kuparisulatoista ja Länsi-Euroopan ainoa nikkelisulatto.

Kuvassa Anja ja Raumalta kotoisin oleva puolisonsa Jorma Lehtinen 26.7.1960.

Jäähyväismatka

 Lapsuudenkotiimme tuli jo Räisäläinen-lehti, ja isämme kertoi ajoista Räisälässä. Niin kasvoin niissä maisemissa hatarin omin muistoin, mutta vahvoin sitein Räisälään. Elämänvirta kuljetti evakkotielle Räisälästä.
 Vuonna 2024 elokuussa tuli tunne kotona Helsingissä, että oli tehtävä jäähyväismatka lapsuuteni maisemiin Harjavaltaan. Ikälisä vei ajatukset muistoineen menneisyyteen. Otin yhteyttä Harjavallan seurakuntaan ja tiedustelin, olisiko mahdollista päästä vanhaan kirkkoon kiittämään niistä muistoista, mitkä sain matkalle mukaan uusille teille. Myöntävä vastaus sysäsi matkajärjestelyt käyntiin ja pyysin kaasoni Aira Heikinheimon matkaseuraksi. Airan puoliso Reino oli ollut taas Jorman bestman. Otin yhteyttä myös pikkuserkkuuni Keijo Ruposeen, josko hän tulisi myös kirkolle. Matkasuunnitelma oli nyt valmis. Lähdimme Airan kanssa matkaan ja saavuttuamme Harjavallan kirkolle tapasimme Keijon ja seurakunnan virkailija avasi meille ovet.
 Tunnetta ei voi sanoin kuvailla, vuosikymmenten taakse. Harjavallan kirkko on vihkikirkko ja siellä olen myös päässyt ripille. Siellä on myös siunattu vanhempani viimeiselle matkalle. Tutustuimme lisäksi uuteen Kaikkien autuuksien kirkkoon, jossa taas veljeni ovat siunattu. Lämpimät ja suuret kiitokset Harjavallan seurakunnalle, kun saimme vierailla tärkeillä paikoilla.
 Matkamme jatkui Heikki- veljeni vaimon luokse. Siellä meitä odotti lämmin kahvi, jonka lomassa ajatukset kulkivat taas vuosikymmenten taakse, kun koko perheemme vielä asui itse rakennetussa kodissamme. Seuraavana päivänä veljenpoikani Vesa-Pekka näytti meille tuttuja paikkoja Harjavallasta. Tähän kertomukseen kokosin muutaman niistä heränneistä muistoista. Kaikista isäni neuvoista olen ollut suuresti kiitollinen. Jokaisen seuran puheenjohtajuus on myös tuonut sisältöä elämääni. Saan olla niin paljosta kiitollinen, kunhan vain aina mä muistaisin sen.

Takaisin joulukuun 2025 lehteen