Äitini Meeri Maija-Liisa Takala

o.s. Poikonen (s. 8.7.1929 Käkisalmi, k. 5.10.2012 Tampere)
Kertomuksen osa I

Meerin isä Matti Poikonen (24.6.1877 Räisälä, Hytinlahti – 8.12.1937 Käkisalmi) oli syntynyt Heikki Tuomaanpoika Poikosen (16.2.1849 – 4.2.1909) ja Liisa Matintytär Kauppisen (25.1.1851 – 17.6.1906) kolmantena lapsena seitsenlapsiseen perheeseen.
Meerin äiti Maria Poikonen, os. Korte (26.3.1884 Köninginmäki, Räisälä – 30.12.1970 Tampere) oli syntynyt Yrjö Pertunpoika Kortteen (5.12.1847 – 26.4.1918) ja Maria Matinpoika Matikan (19.5.1851 – 9.1.1921) kuudentena lapsena kymmenlapsiseen perheeseen.
Meerin isovanhemmat olivat maanviljelijöitä, ja isoisä Heikki Poikonen kävi myös kauppaa Pietarissa, keräten maataloustuotteita kyläläisiltä, joita hän myi Pietarin torilla, ja toi sieltä kyläläisille sitten heidän kaipaamiaan tuotteita.
Meerin vanhemmatkin viljelivät maata mentyään naimisiin 6.12.1903. He olivat ensin asuneet kuusi vuotta Poikosen tilalla, jonka jälkeen he olivat ostaneet tilan Räisälän Leveelahdesta, mutta luopuneet siitä vuonna 1913 ollessaan siinä uskossa, että kun perillisiä ei tule, mitä he maatilallakaan tekevät, ja olivat muuttaneet Käkisalmeen, Hakalan kaupunginosaan, Virtakadun loppupäähän, jonne Meerin isä, Matti, rakensi puolitoistakerroksisen talon.
Tämä kirjoitus on julkaistu aiemmin suurelta osin Pääkaupungin Räisäläisten 65-vuotisjuhlakirjassa ”Niiko enne Räisäläs, ollaa yhes”. Tämän jatkosodan päättymiseen loppuvan kertomuksen ykkösosan loppupuoli on täysin äitini Meeri Takalan sanelusta kirjoittamani. Olen vain yrittänyt tässä hieman lyhennellä kertomusta.

Meerin vanhemmat Matti ja Maria Poikonen

Elämää Käkisalmessa

Meerin syntyessä hänen äitinsä oli 45-vuotias, ja isänsä 52-vuotias. Isänsä kuollessa Meeri oli 8-vuotias. Näin ollen Meeri perheen ainoana lapsena sai kaverinsa muualta, esimerkiksi heidän yläkerrassa asuneesta Lydia Nousiaisesta (1900 – 1986), ”Lyyti- tädin” ollessa Meerille ehkä jopa tärkeämpi kuin oma äiti, sekä Lydian ja hänen miehensä Tommin tyttäresta, äitiäni kahdeksan vuotta vanhemmasta Toinista, joka opetti äitini uimaan Vuoksenvirrassa, jonne oli 200 metriä kotitalolta. Lydia oli opettanut Meerille korttipelejä, mutta kortit piti pistää pois ’kun (Tommi-)setä tulee’.Lydia ja Tommi olivat harrastelijanäyttelijöitä, ja kun Lydia tilasi peruukkeja, äitini pääsi niitä sovittamaan.
Toinen tärkeä ranta uimarannan lisäksi virran äärellä oli pyykkiranta. Pyykkirannassa oli vakituisesti muutamilla omia patoja, joita sitten vuokrattiin naapureille. Meeri kertoi, että heillä oli oma pata. ”Kävin äitin ja Nousiaisen Lyyti-tätin kanssa siellä pyykillä. Varsinkin Lyyti-täti järjesti minulle aina nenäliinapyykkiä ajan kuluksi.”
Meerin äiti myi kaupunkilaisille tinkimaitoa, ja vuokrasi pyykkipataansa. En enää muista, mitä äitini Meeri kertoi siitä, mitä muuta Maria-mummo teki leipänsä eteen. Heillä oli pihamaalla hyötykasvitarha, kuten keittiöpuutarhaa tänä päivänä nimitettäisiin. Kerran Meerin äiti oli ihmetellyt, että miten porkkanat nahistuvat penkissä, ja kävi ilmi, että Meeri oli niitä ottanut sieltä, haukannut, ja laittanut takaisin maahan, ikään kuin jatkamaan kasvamistaan. En enää muista, minkä ikäinen äitini tuolloin oli.
Meerin äidin sisko Aino Veijalainen, os. Korte (24.1.1895 Köninginmäki, Räisälä – 19.1.1984 Seinäjoki) asui perheineen Käkisalmen Hiekkalan kaupunginosassa, ja siellä äitini äitinsä kanssa kävivät muun muassa saunassa.

Köninginmäellä Räisälässä

Serkut olivat Meerille erittäin tärkeitä. Minulle oli uutta tietoa, että Lilli Unelma Viertomäki, os. Korte (21.8.1921 Köninginmäki, Räisälä – 16.10.2019 Ilmajoki) oli ollut äitiäni hoitamassa ja äitini äitiä auttamassa Käkisalmessa, kuten Lillin tyttäret Seija ja Liisa kauniisti kirjoittivat äidistään (Räisäläinen 2/2021).
Äitini vietti kesiä Köninginmäellä, ja olipa joskus talvellakin, peräti potkukelkalla Vuoksen jäätä pitkin, mennyt enolaan. Kesällä äitini pääsi sinne laivalla, joka kulki Käkisalmesta Unnunkoskelle, ja hän jäi Vätikänniemen laiturissa laivasta – siitä ei ollut pitkä matka rantoja pitkin. Silloin kun Jurkkalan veljekset Antti, Matti ja Tuomas Korte perivät isänsä maat, tila jaettiin kolmeen osaan – Jurkkalan lisäksi Vätikkään ja Vätikänniemeen. Tyttäret olivat saaneet tuhat markkaa ja lehmän.
Meeri kertoi, että vaikka hän oli noin 8-vuotias, hän oli innolla mukana työnteossa. Serkut olivat tehneet hänelle pienen haravan, ja sillä hän innokkaasti haravoi pellon pientareita sillä aikaa kun aikuiset mättivät heiniä seipäille. Kun lehmät oli ajettu Niemen tilalle – sinne oli matkaa noin kaksi kilometriä – niin lypsyllä käytiin veneellä, ja äitini oli tietysti aina mukana. Lehmiä lypsettäessä Meerin työnä oli hoteleminen eli katkotuilla lepän oksilla hän ajoi pois kärpäsiä, että lehmä pysyi rauhallisena lypsettäessä. – ”Kerran kun tulimme lypsyltä, kävi kova aallokko, vene keikkui aika uhkaavasti. Sousimme Mummosaaren rannan suojassa, mutta sen jälkeen oli Kärmeniemenpää jossa kävi kova ristiaallokko, mutta kyllä me sieltäkin onnellisesti selvisimme.”, Meeri kertoi.

Takana Meeri etualalla ehkä enojen lapsia

Talvisodan kynnyksellä

Meeri oli kymmenvuotias talvisodan alettua, eli hän oli ehtinyt aloittaa kansakoulun Käkisalmessa. Syksyllä 1939 Käkisalmeen valmistui uusi kansakoulu. Meeri kertoi, että he ehtivät käydä sitä uutta hienoa koulua noin kuukauden. ”Kun eräänä lokakuun aamuna menimme kouluun, niin miehiä oli joka paikka täynnä. Yöllä oli tullut liikekannallepanomääräys ja kokoontumispaikka oli uusi kansakoulu. Kokoonnuimme aamurukoukseen, ja siellä opettaja Mirjami Lähteenkorva ilmoitti, että koulu loppuu ja ei tiedetä missä koulu alkaa ja milloin.”, Meeri kertoi.
Meeri kertoi, että vaikka ei ollut sotaa vielä silloin, niin he lähtivät siitä huolimatta maalle Jurkkalaan. Sinne lähti myös Aino- täti Pirkon (Meerin serkku ja Matin – atikkelin kirjoittajan – kummitäti!) kanssa. Myös meidän lehmä ja Veijalaisen kaksi lehmää vietiin laivoilla Jurkkalaan.
Meeri kertoi: ”Marraskuun viimeisenä päivänä se sota sitten alkoi. Hälytyksiä oli Käkisalmessakin, ja viholliskoneita lenteli, mutta ei sen kummempaa. Äiti oli alustamassa leipätaikinaa, ja siitä leipätaikinasta tehtiinkin sitten eväät ensimmäiselle evakkoreissulle. – Kävi käsky että 5.12. illalla on oltava rautatieasemalla ja mukaan saa ottaa vain välttämättömän, vähän evästä ja toinen vaatekerta, eipä juuri muuta. Olimme illalla rautatieasemalla. Odotimme junaa. Asemalaituri oli väkeä aivan täynnä, oli aivan pilkkosen pimeää, missään ei saanut näkyä valoa. – Olimme matkalla Ähtäriin. Matka kesti noin kaksi vuorokautta.”
”Uuden-Jaakkolan talossa oli muitakin evakoita, joiden lasten kanssa leikin talvella 1940; oli hyvin kylmä, oli kovia pakkasia, ja oli myös paljon lunta. Mitään leikkivälineitä meillä ei ollut, mutta kahlasimme lumikinoksissa ja illalla olimme navetassa lehmiä ja vasikoita hoitamassa. – Minulla oli nimikkolehmä, se oli yhteinen talon tyttären Eevan kanssa. Sen nimi oli Torstikki.”, kertoi Meeri.

Lisää Meerin kertomaa

”Keväällä sitten alkoi koulu. Lähdin Vääräkosken kansakouluun. Kävin sitä noin kaksi kuukautta. Siis neljättä luokkaa kävin Käkisalmessa noin yhden kuukauden. Kesän asuin Jaakkolassa. Kun Räisälässä käytiin lypsyllä veneellä, niin täällä käytiin hevosella. Ja minä tietenkin hevosen kyydissä mukana. Sitä minä ihmettelin, kun Karjalassa lehmät olivat päivät metsässä josta ne saivat ruokansa, niin täällä ne laidunnettiin pellossa. En huomannut heti, että eivät täällä päin metsät kasva ruohoa.
Syyskuussa muutettiin pois Jaakkolasta ns. evakkomökkiin. Syksyllä alkoi sitten normaalisti kansakoulu. Tutustuin koulua käydessäni Anjaan. Hän oli minua vuotta alemmalla luokalla. Hän asui aika lähellä, ja niin meistä tuli hyvät kaverit. – Ähtärin aseman luona, jonne oli noin viisi kilometriä, menimme potkukelkoilla, ja aina kun hevonen ajoi ohi, varsinkin jos oli työreki, tartuimme perään, ja niin saimme hevoskyytiä. Seuraavana keväänä toukokuussa, vuosi oli 1941, jätimme Ähtärin ja muutimme Heinolaan, joks oli määrätty käkisalmelaisten kotikaupungiksi. Meidät majoitettiin seminaarille. Löysimme asunnon Jyrängön kylästä. Se asunto oli sellainen mökki, jossa oli aika iso tupa ja pieni huone. Siinä asui yksinäinen naishenkilö, joka käytti asuntonaan sitä pientä kamaria, ja me äidin kanssa asuimme siinä tuvassa. Oli kesäkuu vuonna 1941. Aika oli käynyt taas hyvin jännittäväksi. Miehet oli taas kutsuttu liikekannalle. Kokoontumispaikka oli seminaari. Kävin minäkin ihmettelemässä kun oli miehiä kerääntynyt paljon yhteen Heinolasta ja sen ympäristöstä.
Äiti oli silloin kesällä töissä, pesemässä seminaarin ikkunoita. Muutamaa päivää myöhemmin eräänä aamuna olin yksin kotona. Äiti oli lähtenyt sinne seminaarille. Söin siinä pöydän äärellä aamupalaa, kun yhtäkkiä alkoi kuulua voimakasta lentokoneiden ääntä. Katsoin ikkunasta ja laskin 21 koneen laivueen. Luulin niitä omiksi koneiksi, ja juuri kun olin niitä laskenut, alkoi ryskyä. Ne olivatkin vihollisen koneita pommituslennolla. Sota oli alkanut. Vihollinen yritti pommittaa Jyrängön siltaa ja seminaaria. Pelästyin ja heittäydyin lattialle. Menin pöydän alle. Olin elämäni ensimmäisessä pommituksessa. Olin yksin ja vasta 11-vuotias. Kello oli kahdeksan aamulla ja ihmiset olivat juuri kauniina kesäaamuna, juhannusviikolla, torilla ostoksilla, ja sinne vihollinen oli kylvänyt pomminsa, ja kokonainen kortteli torin varrella paloi. Myös seminaaria vihollinen oli tavoittanut, olihan se saanut viestin, että miehet oli sinne koottu. Miehet olivat kuitenkin siirretty paria päivää aikaisemmin sieltä pois, mutta sitä tietoa ne eivät vielä olleet saaneet. Hälytystäkään ei voitu antaa kun yhteydet olivat aikaisemmin katkottu.
Kun pommitus oli ohi, katsoin kaupunkiin päin, ja näin kuinka kaupungin yllä oli mustaa savupilveä, ja äiti oli siellä jossakin. Hätäännyin kovasti, ja ajattelin kuinka äitin on käynyt. Juoksin tuttavaperheen luo Ilmoselle. Äiti oli minua pyytänyt hakemaan kaupasta maitoa, ja minun piti lähteä hakemaan maitokannua kotoa. Kun tulin kotiin, oli äiti kotona, ja se oli riemullinen hetki kun äiti oli selvinnyt ihan kunnossa. Kyllähän ne koneet olivat seminaarin ikkunanalusen kyntäneet kuoppia täyteen, mutta seminaarista ei ollut särkynyt kuin ikkunoita, ja äiti oli ollut pulpettipinon takana suojassa. Olihan sillä äidilläkin ollut kova hätä minusta, kun oli yrittänyt sillan yli, niin ei ollut päästetty ketään sillalle, vaan oli ajettu johonkin väestönsuojaan, ja siellä piti olla eikä päästetty ulos.

Toukokuussa palasivat kotiin Käkisalmeen (Meeri kertoo)

Hälytys oli silloinkin voimassa, kun tulimme asemalta kotiin. Emme sitä tienneet, oli vain riemullisen mukavaa olla taas kotona. En ymmärrä mistä äiti oli säästänyt pikkuisen kahvipapuja, ja keitti kahvit sen kunniaksi, että oltiin taas kotona. Asukkaita oli talo täynnä. Äidin siskon joukko oli alakerrassa, se me kyllä tiedettiin, mutta yläkerrassa asui Poikosen Kaisa Marjatan kanssa. Me sitten sijoituimme alakertaan äidin siskon joukon kanssa. Ahdastahan se oli, mutta kun talot olivat melkein kaikki poltettu, niin tähän oli tyytyminen. Taloja kaupungissa oli jäljellä noin kymmenen prosenttia.
Ruoan kanssa oli vaikeaa. Olin leipäjonossakin osuuskaupan edessä. Venäläiset kun olivat edellisenä keväänä istuttaneet perunoita eivätkä syksyllä voineet niitä korjata, niin nyt me toukokuussa kävimme kaivamassa niitä perunoita. Äiti sanoi, että kun Jurkkalaan päästään, niin kyllä nälkä loppuu. Ja niinhän siinä kävi. Kesäkuussa lähdimme Jurkkalaan, menimme junalla Kaarlahteen, ja siitä kävelimme toistakymmentä kilometriä, ensin Kaukolan kirkolle, ja siitä polkuja pitkin Jurkkalaan. Aurinkoisena ja tyynenä kesäpäivän aamuna sitten pantiin säkki viljoja veneeseen, ja äiti ja Hilja- serkku vuoroin soutivat, ja niin tulimme kuusitoista kilometriä kaunista ja niin tuttua Vuoksea pitkin Käkisalmeen, ja siihen se nälkä sitten loppui. Oli kesäkuu 1942.
Tapasin ystäväni Eevan (nykyisin Koskimaa) kohta kun olimme tulleet. Eeva Juho- sedän kanssa asuivat Poikosen Kaisan ja Marjatan luona ennen kuin saivat oman asunnon. Juho-setä oli ennen sotia pankinjohtaja Savo-Karjalan pankissa, ja Marjatta oli siellä pankkivirkailijana, siitä heidän tuttavuus. Olimmekin sitten Eevan kanssa yhdessä koko kesän touhuten kaikenlaista. Kävimme heidän saaressa. Ensimmäisellä kerralla meillä ei ollut vielä venettä. Kun menimme rantaan, niin yksi vene oli juuri lähdössä Hirvisaareen. Pääsimme siinä veneessä, ja he ohikulkiessaan poikkesivat, ja jättivät meidät saaren rantaan. Me Eevan kanssa vähän aprikoimme kuinka sieltä tullaan pois. Niin setä sanoi, että sidotaan vaikka vaatteet selkään ja uidaan Pajapussiin, sinne oli noin yksi kilometri. Touhusimme saaressa kaikenlaista ja löysimme Eevan kanssa veteen upotetun veneen. Saimme veneen kiskottua maalle ja puhdistimme sen liejusta, ja ajattelimme, että tästä saamme veneen. Eihän se vettä silloin pitänyt, ja ajattelimme, että kun seuraavalla kerralla tulemme, niin siinä se sitten on. Kun alkoi poislähdön aika tulla, niin kuulimme naapurisaaresta rakentamisen ääniä. Kun oli elokuu ja vesi alhaalla, niin naapuriin pääsi kahlaamalla, ja niin selvisimme naapurien hyvällä avustuksella ihan kuivin vaattein kaupungin rantaan.
Eräs pommitus tulee mieleeni. Olimme Eevan kanssa meidän kammarissa, kun yhtäkkiä rupesi putoilemaan pommeja. Juoksimme meidän pikkueteiseen ja siinä makasimme vatsallamme. Eeva oli toisella puolella, ja Alli-serkku toisella puolella. Eeva huusi, että voi hyvä Jumala, että tämä loppuisi, ja Alli, että huomispäivänä minä lähden täältä. Alli oli lomalla lottatöistä Valkjärveltä. Mutta vaikka pommituksia oli silloin tällöin, sittenkin oli mukava että sai olla kotona.

Syksyllä alkoivat yöpommitukset (Meeri kertoo)

Saksalaisia joukkoja oli Käkisalmessa, ja heillä oli maihinnousualuksia, joilla heidän piti nousta maihin Leningradissa. Meiltä oli maihinnousualuksille matkaa noin kilometri. Säännöllisesti kun illalla kello tuli kymmenen, niin koneet tulivat Laatokan yli, pudottivat valopommin, ja silloin oli niin valoisaa, että olisi vaikka lehteä voinut lukea sisällä. Ja sen jälkeen pommit putoilivat, ja oli aivan pelottavaa, kun ei tiennyt minne pommit putoavat. Juoksimme kellariin, joka olisi ollut jonkinlainen sirpalesuoja. Kaksi viikkoa yöpommitukset kestivät, ja sitten Mannerheim tuli käymään Käkisalmessa, ja antoi käskyn, että maihinnousualukset on siirrettävä pois, koska kaupunki on kärsinyt niin paljon. Saksalaiset siirsivät laivat Sortanlahteen, ja rakensivat leikkilaivat tilalle, ja kaksi yötä venäläiset kävivät vielä niitä pommittamassa ennen kuin huomasivat hämäyksen.
Eevan sedällä oli kirjakauppa, ja saksalaiset kävivät siellä ostoksilla, ja antoivat myös suklaata sedälle. Eeva tarjosi myös minulle suklaata, joka oli sellaista herkkua, että ei sitä mistään siellä saanut. Kävivät saksalaiset myös äidiltä ostamassa perunoita.
Marraskuun tapahtuma on jäänyt myös minulle lähtemättömästi mieleen. Eräänä iltana noin kello kymmenen aikaan alkoi kuulua ammuntaa. Serkkuni Aune, joka oli lomalla lottatöistä, lähti katsomaan mistä oikein on kyse. Hänet oli jonkun matkan päässä pysäyttänyt sotilas, joka oli sanonut, että saksalaisten ammusvarasto, joka oli noin puolen kilometrin päässä, oli syttynyt tuleen. Ja käski meidän lähteä kauemmas. Mutta kun ammuksia alkoi ympärillä ropista, menimme kellariin. Kellari oli sellainen maakellari. En tiedä kuinka jäin toisista jälkeen niin, etttä olin yksin, ja toiset olivat jo kellarissa. Olin talon suojassa, kun kuulin ammusten ropisevan lähellä olevaan lautapinoon. Talon ja kellarin välissä oli avointa maata, ja pelotti lähteä sitä ylittämään. Mutta sitten rohkaisin mieleni, kun oli pelottava siinäkin olla. Enkä meinannut saada ovea auki, mutta vihdoin se onnistui. Ja äiti sisäpuolella vasta tajusi, että minua ei siellä vielä ollutkaan, kellarissa. Oli nimittäin pilkkosen pimeää.
Olimme siellä kellarissa noin aamukolmeen asti. Välillä raotimme ovea, oli kuin korkea tulipatsas olisi tullut päällemme. Sukulaisemme kertoivat, että tulipatsas oli näkynyt Räisälään asti – matkaa noin 20 kilometriä. Noin kolmen aikaan pauke alkoi sitten laantua, ja Veijalaisen setä lähti käymään sisällä. Meidän keittiö oli täynnä väkeä. Meidän tontin ympärillä oli syvä oja, jossa oli ollut jääriite. Ihmiset olivat menneet ojaan suojaan, ja heidän siinä maatessaan jää oli sulanut, ja he olivat joutuneet veteen, ja kastuneet aivan märiksi. Annoimme heille kuivia huopia, ja keitimme lämmintä juotavaa. Ikkunat olivat osittain rikki, joten laitoimme pahveja ikkunoihin, ja menimme nukkumaan.
Seuraavana aamuna lähdin kouluun. Koulussa rehtori kahlasi ikkunalasien joukossa, ja sanoi, että tänä päivänä ei ole koulua. On se lapsen mieli kuitenkin ihmeellinen. Vaikka edellinen yö oli ollut pelottava, niin kuitenkin oli kivaa kun oli koulusta vapaata. Räjähdysyönä ei kuollut eikä haavoittunut ketään. Mutta jälkeenpäin kuoli sotilas, joka yritti tehdä miinaa vaarattomaksi, kun miina oli räjähtänyt käsiin. Ja sitten pikkupoikia kuoli ja vahingoittui, kun he löydettyään ammuksia nakuttivat niitä ratakiskoon. Poliisi kävi meillä sitten kertomassa koululla, että niihin ammuksiin ei saa koskea, jos niitä jostain löytyy.

Vuonna 1943 (Meeri kertoo)

Laiva alkoi kulkea keväällä taas Käkisalmesta Unnunkoskelle. Ja minä kuljin paljon edestakaisin Jurkkalan ja kodin väliä. Räisälään oli talvellakin niin ikävä, että hiihtolomalla lähdin yksin potkukelkalla kun oli hankikanto. Enolle ja Jurkkalaan matkaa oli noin kuusitoista kilometriä. Loppumatkasta alkoi jo hämärtämään, minua jo vähän pelotti, kun tiesin, että desantteja voi liikkua siellä, kun edellisenä kesänä olin kuullut, että jostain ulkona olevasta ruoka-aitasta oli viety yöllä ruokaa. Menin ensin enolle. Oli jo niin hämärää tuvassa, että eivät heti minua tunteneet. Sitten tunnettuaan he siinä ihmettelemään, että mistä minä oikein tulen. Kerroin tulevani kotoa potkukelkalla. En tiedä oliko kukaan sitä matkaa ennen potkukelkalla kulkenut, suksilla oli joku joskus sen matkan tullut. Enolta jatkoin matkaa Jurkkalaan, ja sieltä Matti-serkku toi minut sitten hevosella kotiin.
Toinen vuosi koulussa olikin monivaiheinen. Syksyllä aloitimme omassa koulussa, mutta sitten se joutui sotilaskäyttöön, ja koulunpito siirtyi Porkanniemen rukoushuoneelle. Siellä kävimme muutaman sydäntalven kuukauden, ja kuljimme jään yli, ja kun jäät alkoivat sulaa, siirtyi koulu Suosaaren Puputin huvilaan. Ja sitä kävimme sitten kevääseen asti. Kun koulu loppui, lähdin taas Jurkkalaan.

Meeri

Toinen evakkolähtö kotoa Karjalasta (Meeri kertoo)

Kesäkuussa aika kävi levottomaksi, rintamalta tuli hälyttäviä tietoja. Lähdin kotiin, mutta äiti kehotti minua menemään takaisin, kun tuli sieltä taas lähtö, että ”lähdet heidän kanssaan”. Äiti lähti siskonsa perheen kanssa hevosella, ja heillä oli myös kaksi lehmää. Minä lähdin sitten laivalla Jurkkalaan. Laiva oli naamioitu puilla saareksi. Mutta kun pääsimme kaupungin selälle, tuli vihollisen kone ja alkoi ampua meitä. Se oli pelottavaa. Minä panin pään penkin alle, kun muutakaan paikkaa ei ollut. Makasin vatsallani ja ajattelin, koskahan tässä olen Vuoksen pohjassa. Mutta vähän ajan kuluttua nousi kaupungin lentokentältä hävittäjä ja ajoi vihollisen koneen pois. Niin selvisimme tästäkin vaaratilanteesta, ja jatkoimme matkaa.
Lähdin Jurkkalan väen kanssa sitten evakkoon. Matti-serkku lähti meitä saattamaan hevosella yhtenä iltana tien varteen, minne oli noin kuusi kilometriä. Odottelimme aikamme, ja sitten tuli sana, että ei ne autot tulekaan tänä iltana tämän kautta, että tulkaa huomenna aamulla uudelleen. Niin palasimme takaisin Jurkkalaan vielä yhdeksi yöksi. Se oli tavallaan meidän onni, sillä ne jotka auto oli vienyt edellisenä iltana, joutuivat Elisenvaaran suureen pommitukseen, jossa menehtyi paljon räisäläisiä. Me pääsimme linja-autolla, kun meillä oli paljon pieniä lapsia. Ahti-vauva oli vasta kolme kuukautta. Toiset autot olivat kuorma-autoja. Matkalla pysähtelimme metsätaipaleilla, kun vihollisen koneita oli lähettyvillä. Ja joskus taas pysähdyimme syömään, kun lottien kenttäkeittiöt tarjosivat hernekeittoa.
Ajoimme Parikkalaan, jossa oli tilapäinen majoitus. Parikkalassa minulle tuli vielä kauhun hetkiä, kun minä kuulin, että vihollinen oli noussut maihin Kurkijoella, ja Käkisalmesta maantietä pitkin lähteneet olivat joutuneet mottiin. Lähdin kävelemään pitkin kylän raittia, jos sattuisin näkemään jonkun joka tietäisi asiasta, ja tapasinkin erään käkisalmelaisen, joka sanoi, että äiti oli yöpynyt viime yönä Parikkalan kirkossa, ja niin olin taas levollisella mielellä. Jatkoimme Parikkalasta tavallisella henkilöjunalla, matkan päätepiste oli meillä Kurikka. Oli juhannusaatto, kun tulimme Kurikkaan, ja siitä sitten jatkoimme matkaa Jalasjärvelle. Olin Jalasjärvellä kaksi viikkoa. Sieltä sitten lähdin Seinäjoelle äidin luo.
Äiti asui isossa vanhassa talon rötiskössä erään perheen hellahuoneessa. Se oli surkea asunto, rotat jurskuttivat öisin, ja siellä oli myös kirppuja, joita en koskaan ennemmin ollut nähnyt. Siinä sitä olikin äidillä hommaa niiden hävittämisessä. Kivimäen perhe, jotka olivat päävuokralaiset, olivat oikein mukavia ihmisiä. Heillä oli minun ikäiseni tytär, jonka nimi oli Eini. Kolme vuotta asuimme siinä, ja sitten muutimme Perämäen taloon, jossa meillä oli huone ja iso keittiö.
Kesällä 1944 tapasin Eevan sattumalta kauppalan keskustassa, ja se oli iloinen jälleentapaaminen. Eeva asui sedän kanssa Jouppilan kylässä pikkuriikkisessä huoneessa. Sinä kesänä olimme paljon Eevan kanssa yhdessä. Kävimme Törnävällä uimassa, ja Jouppilan metsässä marjassa. Eräänä syyskuun päivänä, kun tulimme puolukasta, niin radiossa kerrottiin, että oli tullut rauha, ja meidän kotimme olivat jääneet taas rajan taa. Ja niin meidän mielemme täytti murhe.

Takaisin maaliskuun 2022 lehteen