POJU JA HUMU

Kirjoittanut Maisa Gröndahl o.s. Raja-aho

Kirjoittajan isoisä Pekka Raja-aho ja Poju-hevonen Peipohjassa v. 1947. Taustalla häämöttää
Kokemäen kartanon rakennuksia. Ajelureki oli Räisälän murteella saahka, äännettynä soahka.
Kuvassa näkyvän reen Pekka ja poikansa Ahti olivat Kokemäelle muuton jälkeen rakentaneet yhdessä.
Reki oli pintakäsitelty tervalla.

Sanastoa:

Räisäläist ol´liit kovvii hevosmiehii, ja niihä ne ol´liit mei perrie miehetkii, nii isä ku ukkokii. Ku mie olin pien tyttö, ni meil ol´ kaks hevosta, Poju ja Humu. Teä Humu ol´ vanha ruskia ruuna. Sil ol´ laukki otsas ja tuuhia vaalia harja, joka ol´ sil aina silmil. Poju ol´ musta ori, ja se ol´ uko hevone, siihe ei isäkeä soant koskii, ko ei se suvaint muita ku sen oman isänteäse. Äit hoasto, jot Poju ol´ olt uko kans jatkosova aikan Jyväskylä tykkitehtaal töis, ja sil ol´ kuulemma oma tilipussikii, ja ukol tietyst sit toine. Isäkii ol´ siel töis, ku häntä ei enneä jatkosottaa viety. Isä ol´ haavottunt talvsovas peähä niis Taipalee kovimmis taisteluis joulu välipäivin. Ja ko hänel ol´ aseseppäkoulutus, ni hänet siit laitettii sin tykkitehtaal asseita tekemeä. Koko pere asu jatkosova aikan Jyväskyläs - ja siel hyö miut kyhäsiit alul. Ukko ol´ sillo viel sen ver vostera, jot heä kyken siel tykkitehtaal töitä tekemeä, ja se Poju vast ol´kii vostera, mahottoma virkiä orihevone, joka ei ois milleä malttant uottaa, jot millo läheteä. Heä teravistel peäteäse ja päristel turpoase, jos ketä pit varttuu kyytii eikä viel soant lähtii mänemeä. Siit ko pere sova jälkie muutti Kokemäel, ni neä hevost tul´liit mukan ja ol´liit meil molemmat nii kauva ko ukko ol´ elos.

Kerra ko ukko ol´ Peipohjas asijoil ja Poju seiso kärrilöihe kans kaupa pihal uottamas, ni jokkuu vatakka koululapsii ol´ käynt sin kärri peräl istumoa, nii ko ottamoa ilmasta kyytii. Mittää luppoaha ne ei olliet siihe kysyniet. Ukko ku tul´ kaupast ja teän huomas, ni häntä käikii kovast näpelöittämeä. Ei heä niil mukuloil virkkant mitteä, keäns voa hevose ja nykäs sen hyvi äkäsest liikkiel. No Pojuha se lähätäis mänemeä niiku tyki suust, ja sillo ne kaik kärri peräs luvatta istuniet penskat puota rätkähtiit rätällie tiel. Ei ukko jeänt kyselemmää, jot käiks kenel mitä, mut ei siint jälkiepäi mitteä sen kummempoa kuulunt. Muuta ku se, jot siin sakis ol´ olt mukan miu tättiin tyttökii. Ei se ukko vissii sitä olt huomant, ku häntä nii äkköitti, jot ne lapset ol´liit luppoa kysymättä rännäiniet kyytii.

Se Humu ol´ iha toista moata, laiska ja lihava, ja sen takkie myö lapsetkii soatii sil ajjaa. Sillo viiskymmeluvu alkupuolel meil ajettii pyykkives´ jokirannast, mihi ol´ matkoa vajjaa kilometri. Se mei ensimäine kaivo ol´ kuivin kesin aika vähävetine, ja sen takkie pit toisinnoa tuuva saavilois jovest vettä. Yhö ker miut ja miu neljä vuotta vanhemp veljein laitettii sen Humu kans ves´reissul. Meil ol´ kaks soavii ja ämpärit, mil sitä vettä sit käytii jovest lappamas.

Olha siel jonniilaine laitur, nii jottei tarvint terpoo savivellis, ko se jokiranta ol´ hyvi savine. Ja kovast äit varottel, jot milviisii mei pit tehhä. Miu veljein ol´ kovvaa hevosmiestä, heähä se ol´ ohjaksis, sitas sit ruuna koivuu kii ja myö alettii sitä vettä kantoa rahjustoa saaviloihe. Ko myö ei mitteä kiirettä siel pietty, ni se hevone keänäis ja käi oikei katsomoa, jot mitä hitsii nuo tuol sonkiit. Tul´ha ne soavit sit viimisel täytie, vaik aikoaha siin män, ko myö välil nauraa räkätettii ja katseltii variksepessii. Siin rannas ol´ oikei suurii koivuloi, ja niihe varikset ain laittoit pesseäse ja räksättiit äkäsest, jos voa kuka sin rantoa män. No ko varikset ol´ ihmetelty ja soavit täyn, ni siit lähettii kot´tiipäi köröttelemmeä. Mitä myö lie sit siel kärris höpäjetty, ko mie huomasin, jot miu veljein pit niitä ohjaksii iha löysäl. Ni se ruuna pahalaine käikii seisomoa kese kaike ja keänty katsomoa meihi päi nii ko ois kysynt, jot vieläks miu pitteä männä? Sillo tuo vel´- poika terhistäis ja alko ohjasperil roimii sitä elukkaa selkeä, jot meätkös siitä, sie sen rumpumaha! Ni siit se alko laiskast liikutella kavijoitaa, ja peästiihä myös siit vähä aja peäst kot´tii. Äit ol´ jo kerent hättäillä, jot onks meil käynt mitä vai oltiiks myö voa suotaikojoa jeäty sin rantoa kupsehtimmoa.

Joskus ukkokii käi sen Poju kans ves´reissul, ja heä sano, jot Poju ossaa laskii, jot millo on kakskymment ämpärii kannettu. Sillo se Poju kuulemma jo rupes rimakehtamoa, jot nyt on tarpieks, läheteä! Kylhä ne sannuot, jot hevost on viisaita elukoi, mut mite lienöö sen laskemisen kans – jos heä vaik kärrilöihe painost ties, jot millo on soavit täyn.

Mie olin kesäl täyttänt seitsemä, ko ukko marraskuus 1953 kuol. Ei se Poju olt sillo viel hevoseks mikkeä ikäloppu, mut ku se ei oikei isseä hyväksynt isännäksie, ni se saikii sit männä. Vissii se jollekkii räisäläisel hevosmiehel viel myötii, en mie enneä sitä muista. Mut se miul jäi mielee, jot Humu joutu makkaratehtaal, ko se ol´ nii vanha ja lihava. Isä ost sit säysiän tammahevosen, jonka nimi ol´ Hely. Siit tul´ kuitekii melkei äiti hevone, ko äit sitä enemmä hoiti ja ajelkii sil aika paljo. Isäl rupes jo miel tekemeä raktorii, ja viiskymmeluvu lopul meil ostettiikii semmone pikku-Valmetti. Sen jälkie ei hevosta enneä kovi paljo maatöihe tarvittu, ja isä alko katsella itsellie juoksijahevosta, semmosta mil vois ajjaa raviratal.

Takaisin kesäkuun 2022 lehteen