80 VUOTTA SITTEN
PALASIMME KARJALAAN

Moskovan pakkorauha talvisodan jälkeen oli riistänyt maaltamme kymmenen osan maa-alasta – meidän karjalaisten mielestä sen kauneimman ja kalleimman kymmeneksen.
Rauhansopimuksen mukaan oli Neuvostoliitolle luovutetun alueen väestöllä oikeus siirtyä jäljelle jääneeseen Suomeen, mutta myös oikeus pysyä kotiseudullaan. Valinta oli vapaa. Käytännöllisesti katsoen jokainen lähti, uuden rajaviivan taakse jäänyt Karjala tyhjeni.
Evakkoon joutunut kansamme osa, noin 420.000 henkilöä, oli kenties ensimmäinen joukko koko maailmanhistoriassa, joka yhtenäisenä ja yksimielisenä jätti kotiseutunsa ja halusi asettaa sen edelle oman isänmaansa, sen kansallishengen ja yhteiskuntajärjestyksen.
Heimomme antama näyte isänmaanrakkaudesta kuuluu ihmiskunnan suuriin henkisiin saavutuksiin ja täydentää loistavalla tavalla kansamme historiassa niin kutsuttua ”talvisodan henkeä”.

Siirtoväki sai kokea myötätuntoa – tai ei

Talvisodan päätyttyä kaikissa kansalaispiireissä tunnettiin lämmintä myötätuntoa karjalaista siirtoväkeä kohtaan, ja ikään kuin sen heijastumana säädettiin suorastaan ennätysvauhtia kaksi tärkeää lakia, pika-asutuslaki ja korvauslaki. Edellisen tarkoituksena oli saada siirtolaiset – joista valtaosa oli maatalousväestöä – jälleen turpeeseen kiinni, ja jälkimmäisen lain avulla pyrittiin valtion toimesta korvaamaan siirtoväen taloudellisia menetyksiä.
Suoritettujen tiedustelujen mukaan tarvittiin väestön asuttamiseen kaikkiaan n. 39.000 erilaista tilaa, joita varten maata oli saatava 331.000 hehtaaria. Kesäkuuhun 1941 mennessä oli jo muodostettu yli 8.500 uutta tilaa pika-asutuslain nojalla.
Valtaosa karjalaisista viljelijöistä oli edelleen vailla omaa maata. Korvauslaki oli saatu valmiiksi jo elokuussa 1940, mutta alkukesään 1941 mennessä ei vielä oltu maksettu ainoatakaan lopullista korvausta.
Siirtoväen elämä oli epävarmaa ja puutteellista, vaikka yhteiskunta ojensikin auttavaa kättään. Tunnettiin itsensä juurettomiksi. Tätä tunnetta ei ollut omiaan poistamaan se kylmyys, millä joissain paikoin evakkoihin suhtauduttiin. Osa joutui majoittautumaan ala-arvoisiin asuntoihin, kylmiin ulkorakennusten pirtteihin, osa tekemään talon työtä alipalkalla. Ihmisluonteen pienuudesta johtuen esiintyi erilaisia ristiriitoja.
Karjalaisten saamia avustuksia ja lahjatavaroita kadehdittiin. Ortodoksiseen uskontokuntaan kuuluvia heimolaisiamme saatettiin pitää poliittisesti epäluotettavina
– heidän jumalanpalvelusmenonsahan olivat perin erilaisia, ja osa heistä puhui äidinkielenään venäjää.
Karjalaisilla oli kuitenkin kaksi voimanlähdettä. Toinen oli vilkas luonteenlaatu, huumori, joka salli ihmisen hymyillä läpi kyynelten. Evakkoaikana syntyi kaskuja tuhatmäärin. Ja henki niissä kaikissa oli sama: Ilo pintaa, vaik syvän märkänis.
Toinen voimanlähde oli usko takaisinpaluuseen. Ei toki kuviteltu, että asevoimin pystyttäisiin Karjala takaisin saamaan. Hitlerin ja Stalinin välinen hyökkäämättömyyssopimus mitätöi tällaisen haaveen.
Kuitenkin karjalaisissa säilyi lapsenomainen luottamus, että Korkeimman johdatuksesta vielä kerran palataan takaisin kotiin. Missä karjalaisia oli koolla, siellä laulettiin ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Sama laulu saa liikutuksen mieliimme vielä tänäänkin.

Jatkosota alkoi

Kahden diktaattorin hyökkäämättömyyssopimus osoittautui suurvaltojen intresseissä paperilapuksi. Hitler päätti hyökätä Neuvostoliittoon ja muutti samalla täysin suhtautumisensa meihin suomalaisiin. Kesäkuussa 1941 tapahtumat kehittyivät dramaattiseen ratkaisuun. 630.000 kansalaistamme sai kutsun aseisiin, ja Saksan rajun hyökkäyksen myötä Suomikin liittyi sotatoimiin suurta itäistä naapuria vastaan.
Menestys seurasi aseitamme. Ilomantsin-Korpiselän-Värtsilän alueelta Karjalan armeijan joukot aloittivat Laatokan-Karjalan vapauttamisen. Laatokka saavutettiin 15.7. Salmi valloitettiin viisi päivää myöhemmin ja sieltä jatkettiin hyökkäystä yli entisen rajan Aunukseen. Karjalan kannaksella alkoivat operaatiot elokuun alkupuolella. Vuoksi ylitettiin 18.8. Samana päivänä kotipitäjäni Räisälä otettiin meikäläisten haltuun ”sisulla ja sydämellä”. Tilastojen mukaan Räisälän valtaus tuotti viholliselle suhteellisesti jatkosodan hyökkäysvaiheen suurimmat tappiot. Viipuri valloitettiin 30.8. ja edettiin pikamarssissa Rajajoen linjalle, missä ryhmityttiin puolustukseen. Armeija oli avannut karjalaisille kotien ovet – niille, joiden kodit olivat pystyssä sotien jäljiltä. ”Määrään, että niillä Moskovan rauhansopimuksessa menetetyillä alueilla, jotka valtakunnan puolustusvoimat ovat vallanneet takaisin, on, näiden alueiden ollessa asettamani sotilashallinnon alaisia, noudatettava Suomen voimassa olevaa lainsäädäntöä sotilashallinnon määräämin rajoituksin ja poikkeuksin.
Edellämainituilla alueilla oleva kiinteä ja irtain omaisuus luovutetaan sotilashallintoviranomaisten antamien tarkempien määräysten mukaisesti entisten omistajiensa hallintaan näiden palatessa kotiseudulleen.” Edellä kokonaisuudessaan lainattu puolustusvoiman ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin julistus 23.8.1941 toi selvityksen siihen, miten menetetty ja nyt takaisin saatu Karjala oli palautettava entisille omistajilleen. Eräät oikeusoppineet olivat esittäneet toisenkinlaisia tulkintoja.

Siirtoväki alkoi palata Koti-Karjalaan

Valtiovallan toimesta asetettiin nyt sotilashallintopiirit, kaikkiaan 12, joiden johdolla voitiin aloittaa siirtoväen palauttaminen kotiin. Ja kiire oli. ”Ei jaksas aamuu uottaa”. Näin sanoi eräs Koiviston mummo. Pölläkkälän isäntä taas oli saanut hyvän pika-asutustilan, mutta oli silti innokas palaamaan Karjalaan: ”Eihä ihmine elä vaa leiväst. Kui kovast ne Karjala pellot ja koivut on jo meitä kaivanniet. Työkii siell Karjalas on niiko vähä kepiämpää ko tääl”.
Suurin kiire – tulipalokiire – palata Karjalaan aiheutui kuitenkin elintarviketilanteesta. Maataloustuotantomme oli sotavuosina laskenut romahdusmaisesti 30-luvun lopun omavaraisuudesta. Kymmenesosa pelloista oli miehittäjillä, ja viljeleminen muuallakin oli heikompaa. Lisäksi talvet juuri tällöin olivat poikkeuksellisen kylmiä ja kesät kuivia. Takaisinvallatussa Karjalassa oli peltoa noin 280.000 hehtaaria. Niitä tarvittiin kipeästi jo syksyllä -41. Ainakin osan olivat väliaikaiset isännät viljelleet, heiltä jäi maahan mm. viljaa, perunaa ja kaalia, ja tämä sato oli saatava korjatuksi. Kun Räisälässä päästiin työhön käsiksi, oli rukiinkorjuu kolme viikkoa myöhässä, ja heinä oli vallan kulottunutta.

Sitä mukaan kun Karjala vapautui, pääsivät kuntain hoitokuntien edustajat tutustumaan tilanteeseen. Kun väestön palauttaminen voitiin aloittaa, oli kuhunkin kuntaan ensimmäisenä lähetettävä eräänlainen kärkiryhmä, jonka muodostivat kunnanesikunta, sadonkorjaajat, sekä asuntojen puhdistajat. Näkymät olivat monin paikoin lohduttomat. Rauniot vielä savusivat, miinoituksia ei oltu ehditty purkaa eikä kaikkia kaatuneita vihollisia haudata. Metsissä harhaili yksinäisiä venäläisiä sotilaita, aseistettuja, epätoivoisia miehiä, jotka olivat valmiita mihin tahansa. Ensimmäiset kotona käynnit vaativat monia uhreja, kun entinen isäntä otettiin vielä paikalla olleiden ”vuokralaisten” taholta vastaan kivääritulella.

Luteet ja torakat tuhottiin rikillä ja kloorikalkilla

Asukkaat saivat tulla taloon vasta sitten, kun se oli perusteellisesti puhdistettu. Tämä oli naisten tehtävä. Tavallisimmin kuuden hengen iskuryhmät lähtivät liikkeelle varustettuina puhdistusvälinein, kloorikalkkia, lipeäkiveä ja rikkiä mukanaan. Mahdollisesti löytyneet huonekalut vietiin ulos, rikkinäiset tapetit ja seinäpahvit revittiin pois. Rautapadassa poltettiin rikkiä luteiden menoksi, tulosta varmistettiin kloorikalkilla ja pahimmissa tapauksissa sinihapolla. Lattiat kuurattiin ja talo siivottiin muutenkin täysin. Useimmiten nämä toimet kylläkin jäivät kotiin muuttajien itsensä huoleksi.

Sotien välissä oli Karjalaan siirretty varsin runsaasti väestöä muualta Neuvostoliitosta – eräihin paikkoihin enemmän kuin siellä oli ollut suomalaisten aikana.
Suurempiin taloihin, pappiloihin ja kartanoihin oli järjestetty asuntoja monille perheille jakamalla väliseinillä isoja saleja, muuraamalla uusia helloja, sulkemalla entisiä ovia ja avaamalla uusia.
Monia rakennuksia oli siirretty syrjäisemmiltä paikoilta maantien viereen, paikoin oli jopa kokonaisia kyliä purettu.

”Vuokralaisten” perunasato talteen

Kyliin määrättyjen viljelypäälliköiden johdolla alkoi sadonkorjuu siellä, missä korjattavaa löytyi. Vaikeudet olivat suuret. Vanhat työkoneet olivat hävinneet tai epäkunnossa, ja venäläisten jättämistä suurkoneista, monisiipiauroista, suurista äkeistä, leikkuupuimureista ja jopa 12-tonnisista traktoreista ei ollut sanottavaa hyötyä. Ei ollut ammattimiehiä niitä käsittelemään.
Sotasaalishevosista otti armeija käyttöönsä parhaat, ja viljelypäälliköiden tarhaan jäivät heikoimmat, päätautiset kaakit.
Mikäli pitäjässä oli sotavankileiri, viljelyspäällikkö saattoi saada sieltä lisätyövoimaa, usein jalkapelissä pitkän matkan takaa, tottumattoman IS-miehen vartioimana. Puimakoneista puuttuivat remmit, moottorista käyttövoima, pellossa oli miinoja niin miestä kuin hevosta varten, ja pusikossa väijyi kivääreineen harhautunut pensasneuvostoliittolainen – pui siinä sitten. Joka tapauksessa osa sadosta saatiin talteen uuden, ankaran talven varalle.

Haluttiin kotiin!

Suurin osa siirtoväestä halusi oitis palata kotiin – tämä kävi ilmi suoritetuissa tiedusteluissa. Haluttiin päästä jälleenrakentamaan omin voimin kotimaakuntaa. Oikeus heille siihen myönnettiin niin pian kuin olosuhteet sen sallivat.
Kunta voitiin avata väestölle kokonaisuudessaan vasta sitten, kun turvallisuusnäkökohdat, terveydenhoito- ja asunto-olot olivat säällisessä kunnossa. Suunnitelmallinen palautus alkoi heti kärkiryhmien kintereillä, kotiin pääsemiseen vaadittiin ehdottomasti lupa. Tämä aiheutti katkeruuttakin, kun innokkaimmat eivät olisi millään malttaneet lupaa varttua.

Kaupat käyntiin!

Organisoitu paluu evakosta pääsi vauhtiin. Elokuussa 1941 saattoi noin 5.500 karjalaista muuttaa kotiin, syyskuussa palasi 18.000 ja lokakuussa 20.000. Virta suuntautui pääsiassa Keski-Karjalaan ja Laatokan Karjalaan, missä talot olivat säilyneet paremmin kuin Kannaksella.
Eräänä pullonkaulana paluuliikenteessä oli rautatievaunujen puute. Samaten majoituksen ja ruokailun järjestäminen matkan varrella, kirkonkylissä ja asemilla, oli ongelmana. Marttojen perustamat marttamajat poistivat kuitenkin tämän pulman pikaisesti.
Kärkiryhmät olivat saaneet muonan armeijalta, mutta välittömästi oli saatava kauppoja pystyyn väestön ruoka- ja muun huollon hoitamiseksi. Kilvan tulivatkin niin SOK, OTK kuin yksityiset palvelemaan kotiin palanneita. Hätätilassa vaikkapa kellari sisustettiin myymäläksi, eikä siellä myyjä tuntenut sellaista käsitettä kuin työaika. Jo vuoden -41 loppuun oli palautetulla alueella välttämättömien tavaroiden saanti turvattu kauppaverkostolla.
Muolaan ensimmäinen kauppa oli navetassa, Keski-Karjalan Osuusliikkeen myymälä kuorma- auton lavalla, Raudun Osuuskaupan myymälä ja kahvila laudoista ja pahvista kyhätyssä parakissa jne.

Kova talvi 1941-42

Talvi tuli lokakuussa 1941 ja oli ankara. Lokakuun loppuun mennessä oli kotiin siis palannut 43.000 karjalaista, ja mm. Viipurin läänin maanviljelysseura ja Karjalan Liitto vaativat vapaata paluuoikeutta jokaiselle. Järjestelmää ei kuitenkaan muutettu, ja tämä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi.
Sato jäi odotettua pienemmäksi, kun Karjalan pelloista vain 11 prosenttia oli viljelty, ja tätäkään kaikkea ei saatu korjatuksi. Hehtaarisadot olivat alhaisia: ruis 700 kiloa, kevätvehnä 650 kiloa ja peruna 3.900 kiloa hehtaarilta. Sekin vilja, joka saatiin, oli kyydittävä muualle Suomeen jauhettavaksi, kun myllyt olivat rikki tai tuhoutuneet.
Talven kuluessa ajauduttiin elintarvikepulaan, jauhot loppuivat, perunoita kaivettiin hangesta ja syötiin paleltuneina. Mielihyvin saatiin sentään todeta, että venäläisten jäljiltä oli vesissä hyvät kalakannat. Nähtävästi niitä ei oltu juuri verotettu. Pyydyksiä kunnosteltiin ja kudottiin uusia, paksujen jäitten alta haettiin verkoilla, merroilla ja iskukoukuilla välttämätöntä särvintä.

Joulun 1941 vietti kodeissaan reilu kymmenesosa Karjalan heimosta ja kiitollisena – kaikista vaikeuksista huolimatta.
Loput 80-90 prosenttia odottivat toivorikkaana seuraavaa kevättä, jolloin ”evakoita ei enää pidätetä piikkosäkilläkään, vaan kotiin mennään vaikka pitäisi kontata”, kuten Karjala-lehden pakinoitsija kirjoitti.

”Myö senko jällierakennettoa”

Kevät koitti. Maaliskuussa pääsi siirtymään 9.000 palajaa, huhtikuussa jo 33.000 ja toukokuussa peräti 48.000. Suurimmillaan muutto oli vapun tienoilla, jolloin päivittäin saapui yli 400 tavaravaunua lastattuina täyteen evakoiden omaisuutta.
Kesäkuun 1942 lopussa oli Karjalaan palannut kaikkiaan 195.000 henkilöä, eli 47 prosenttia sieltä lähteneistä. Elämä virisi niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Johtoasema oli Räisälällä. Meitä oli kotona silloin lähes 80 prosenttia lähteneistä. Karjalan 51 maalaiskunnasta 26:ssa oli palannut yli puolet väestöstä.

Kaikilla ei ollut kotia, mihin palata. Heinjoen 750 asumuksesta oli jäljellä 34. Kuolemanjärven Summan kylän maailmanmainetta saavuttanut taistelumaasto oli totaalisen hävityksen kuva: kranaattikuoppia, törröttäviä puunrunkoja, rikki ammuttuja taisteluhautoja ja korsuja, vääntynyttä piikkilankaa. Mutta Summassakin oli saatava elämä alkuun, hävityksen ja kuoleman oli väistyttävä.
Vähään oli tyydyttävä. Väliaikainen asunto tehtiin navettaan, kellariin tai latoon, talvisodan korsuun tai vaikkapa havumajaan. Kaikkea koettiin. Oli kuitenkin päästy kotiin!

Pellot kylvettiin keväällä -42. Tavoite, 71.500 hehtaaria leipäviljaa – 75 prosenttia sotaa edeltävästä alasta, saatiin täyteen. Kansanhuoltoministeriö tosin oli haaveillut suuremmasta alasta. Mutta: ei ollut siemenviljaa, ei työväkeä, ei koneita eikä lannoitteita riittävästi.

Kesällä -42 Karjalan kasvot jo näyttivät toisenlaisilta kuin edellisenä syksynä, lohdullisilta, eloisilta. Oli vihertäviä peltomaita, rikkaruoho ja lepikko peittivät alleen armeliaasti palaneiden rakennusten rauniot, tykistökeskitysten kraaterit ja muut sodan merkit.
Karjalassa toteutui Raamatun kertomus israelilaisista, jotka rakensivat Jerikon muuria miekka toisessa, muurauslasta toisessa kädessä.
Miehet olivat rintamalla. Kyliin kantautui tykkien jylinä, ja öitä valaisivat valonheitinten, valoammusten ja räjähdysten suihkut rintamalta. Mutta tulevaisuuden uskoa riitti. 93-vuotias mummo kyllästyi sängyssä lojumiseen, nousi terhakasti ja sanoi: ”En mie kehtoa enneä lässii, mie lähe jällierakentammoa.” Kannaksen isäntä oli kaatamassa puita uutta taloaan varten. Kun rintamalta kuului tavallista ärhäkämpää tulitusta, hän murahti: ”Hyö ampuut, a myö senko rakennettoa voa”.

Kuntien toiminta käyntiin

Kunnalliselämä pyörähti käyntiin keväällä -42. Monen kunnan taloudellinen tila oli heikko. Verotuksella ei voinut kertyä juuri paljoakaan. Niinpä taksoitusta ei suoritettukaan sinä vuonna.
Sen sijaan muualla Suomessa toimeenpantiin Maalaiskuntien Liiton aloitteesta ”Maalaiskuntien talkookeräys”, joka kuitenkin eteni varsin hitaasti. Toukokuuhun -44 mennessä oli 260 kuntaa ilmoittautunut osallistuvansa keräykseen, ja varoja kertyi 20 miljoonaa silloista markkaa. Varoja käytettiin kulloinkin parhaaksi katsottuun tarkoitukseen.
Kuntien edustajat pitivät yhteisiä neuvottelukokouksia kotoisella maaperällä pohtien, miten elämää voitaisiin pikaisesti elvyttää.

Kotikirkot käyttöön

Ensimmäiset jumalanpalvelukset Karjalan kirkoissa pidettiin välittömästi niiden tultua vallatuiksi. Viipurin hiippakunnan tuomiokapituli kehotti siirtoseurakuntien pappeja tiiviisti seuraamaan karjalaisten muuttoa kotiin ja itsekin mahdollisimman pian palaamaan. Ihanteena nähtiin, että väestön palatessa olisi oma pappi heitä vastaanottamassa. 26 luterilaista seurakuntaa oli menettänyt kirkkonsa. Lisäksi oli tuhoutunut 8 seurakuntataloa ja 32 pappilaa tai kanttorilaa.
Ortodoksisten seurakuntien menetykset olivat suhteellisesti vielä suuremmat: 21 kirkkoa, 25 rukoushuonetta ja 29 muuta seurakunnallista rakennusta oli tuhoutunut. Lintulan naisluostarin kirkko oli palanut, Valamon ja Konevitsan luostarit säilyneet paremmin.

Yleensä jokainen Karjalan kirkko oli niin huonossa kunnossa, että perusteellinen korjaus oli tarpeen. Missä kirkko oli hävitetty, siellä jumalanpalveluksia pidettiin kouluilla, talojen tuvissa tai parakeissa. Ulkonaisten puitteiden vaatimattomuus ei kuitenkaan häirinnyt, vaan nuo alkuaikojen jumalanpalvelukset Karjalan maaperällä tarjosivat monelle syvän uskonnollisen elämyksen.
Karjalan kirkkoja rakennettaessa ja korjattaessa saatiin taloudellista apua muualta Suomesta. Armeija rakensi Kivennavalle uuden kirkon tuhoutuneen tilalle. Rakennus oli jykevistä hirsistä, eräs taitava kersantti veisti alttarille hongasta ristiinnaulitun kuvan. Ulkona kohosi 36 metriä korkea risti, Raivolan kuuluista lehtikuusista rakennettu. Kirkon penkit oli puhalluslampulla poltettu aitoon puhdetyötyyliin.

Jälleenrakentamista

Karjalaa jälleenrakennettiin. Maatalous elpyi, uusia koteja nousi. Rakentamiseen, maiden kunnostamiseen ja kotieläinten hankkimiseen oli mahdollisuus saada lainoja. Aseveljien liitto kokosi muualta Suomesta käytettyjä maatalouskoneita lahjaksi.
Parakeista ja korsuista pääsi moni perhe tuota pikaa oman tuvan lämpimään. Vaikka rakennustarvikkeiden puute oli pahana peikkona, uusia taloja nousi. Kuitenkin 15.000 karjalaista joutui vielä talven 1942-43 viettämään ilman varsinaista talviasuntoa, parakeissa, korsuissa jne.
Kauniin luvun Karjalan jälleenrakentamisessa muodostivat ns. asevelitalot. Hyökkäyssodan hiljennettyä asemasodaksi alkoi armeijan keskuudessa rakennuskehikoiden pystyttäminen. Nämä pirtin, kamarin ja saunan, ehkä vielä pikku navetan sisältäneet kehikot luovutettiin sitten oman yksikön kaatuneiden omaisille tai invalideille. Näitä taloja rakennettiin Kannaksen ja Aunuksen ryhmän alueella, paikoin vain muutaman kilometrin päässä etulinjasta. Ennen vuoden -42 päättymistä saatiin palautetulle alueelle kaikkiaan 830 asevelitalon kehikkoa.

Teollisuus suurelta osin tuhottu

Karjalan teollisuutta sota koetteli ankarasti. Talvisodan päättyessä oli osa pienempien tehdaslaitosten koneistoista saatu siirretyksi muualle Suomeen. Raskaampi teollisuus menetettiin kokonaisuudessaan. Luovutetun alueen 446 erilaista tehdasta oli edustanut kymmenettä osaa koko maan teollisuudesta, tarjoten työpaikat 26.000 henkilölle. Myllyteollisuudestamme 30 prosenttia oli sijainnut Karjalassa, ja Antrean sokeritehdas oli toinen laatujaan koko maassamme.
Enson, voimakkaan karjalaisen teollisuuskeskuksen oli naapuri lähtiessään yrittänyt kokonaan tuhota räjäyttämällä ja polttamalla. Kartonkitehtaan koneita oli viety pois. Kuitu Oy:n tekokuitutehdas oli jäljellä, mutta osa koneista poissa. Rouhialan suuren voimalaitoksen kaksi generaattoria turbiineineen oli viety ja kahta polttamalla vaurioitettu. Kytkinasema ja muuntamo oli räjäytetty, pato osittain rikottu.
Samanlaista oli jälki useimmilla tehtailla. Alkuun varovasti, mutta jatkossa voimakkaammin ottein ryhdyttiin teollisuutta jälleenrakentamaan. Rakennuspuutavaran ja jauhojen saamiseksi olivat tärkeimmällä sijalla sahat ja myllyt. Ja kun usko Karjalan säilymiseen oli luja, alettiin kunnostaa muitakin teollisuuslaitoksia.

Terveystoimet kuntoon

Terveydenhoito oli järjestettävä. Rintamien siirtyessä itään syntyi sotasairaaloita, joissa sitten hoidettiin myös siviilipotilaita. Sotilashallintopiirien esikunnissa oli lääkärit, joilla oli vastaanotto vuorotellen kussakin alueen kunnassa. Lievempiä tapauksia hoitelivat terveyssisaret.
Lääkintäviranomaisten toimesta valvottiin asuntojen puhdistamisen edistymistä, järjestettiin rokotuksia ja rottasotia. Viipuriin perustettiin oikein rotanmyrkkytehdas, joka valmisti syöttejä hevosenlihasta. Tarkoitukseen käytettiin 40 pollea, ja näillä eväillä saatiin voitto alueelle pesiytyneistä rotista. Uusi hiirilajikin oli tullut väliaikaisten isäntien myötä: rohkeampi, solakampi ja teräväkuonoisempi kuin maatiaishiiremme. Uudesta rodusta teki lopun kova pakkastalvi 41-42.

Palautetulla alueella saatiin lääkärinvirat täytetyiksi, terveyssisarten kohdalla ilmeni vaikeuksia. Kunnalliskoteja ei avattu ainoatakaan, vaan kuudessa aluehuoltolaitoksessa hoidettiin noin 500 vanhusta. Määrä oli erittäin vähäinen koko maakunnan huomioiden, mutta vanhukset ja muutkin hoitoa tarvitsevat halusivat asua kotonaan, kun sinne kerran päästiin.
Terveystaloja alkoi nousta lahjoitusten turvin, kiertävä neuvola ja hammashoitolakin toimi. Ennen sotaa oli palautetulla alueella ollut 52 apteekkia. Vähitellen päästiin lääkevarastojen ja käsiapteekkien kautta siihen, että keväällä 1944 lääkkeitä sai jo yli 30 apteekista tai lääkkeidenvalmistusoikeudella toimineesta lääkevarastosta.

Näin terveydenhoidon yhteydessä on mainittava vielä omana lukunaan ne järkyttävät onnettomuudet, joita taistelumaastoihin ja rakennuksiin jääneet miinat, kranaatit ja muut räjähteet aiheuttivat.
Jos joltain alueelta löytyi miinakenttä, ne osoitettiin varoitustauluin ja pyrittiin armeijan toimesta purkamaan. Monesti miina löytyi kuitenkin vasta, kun talon isäntä lähti etsimään sopivia aisakoivuja tai mertoineen rantaan kalastamaan. Ja silloin oli vahinko jo tapahtunut.
Lapset olivat liikkuvaisempia. Ei tuottanut vaikeuksia hankkia itselleen paukkuja vaikka pientä yksityissotaa varten. Uteliaana käsikranaattia naputeltiin siihen asti kun se räjähti, ja nuoria uhreja joko kuoli tai vammautui vaikeasti. Tunnen lähinaapuristostamme useita tapahtumia, joissa räjähdysonnettomuus tuotti kuolemaa ja tuskaa kotiin palanneille.

Koulut alkoivat toimia

Sodan alkaessa -39 oli Karjalassa 701 kansakoulua, niissä 1.774 opettajaa ja 53.728 oppilasta. Oppikouluja oli 24, seminaareja kaksi, lisäksi 6 kansanopistoa, 9 työväenopistoa, maamiesopisto, maanviljelyskoulu, maamieskouluja, karjanhoitokouluja, kotitalous- ja teollisuuskouluja jne.
Karjalan menetyksen mukana nämä lakkasivat toimimasta ja opettajat ja oppilaat hajotettiin ympäri Suomen. Mutta nyt palattiin takaisin. Valtavaksi ongelmavyyhdeksi muodostuikin kouluopetuksen järjestäminen. Paljon kouluja oli tuhoutunut, Heinjoen kaikki 11 kansakoulua, samoin Metsäpirtin kuusi koulua. Äyräpäässä oli jäljellä yksi koulu, Raudussa kaksi. Huolimattomien vuokralaisten toimesta oli pystyyn jääneet koulutkin saatettu sikamaiseen kuntoon.

Ensimmäisenä palautetun alueen koulun aloitti 8. tammikuuta 1942 Salmin kunnan Tuleman kansakoulu. Se oli sijoitettu entiseen vanhainkotiin. Kevätlukukaudella saatiin Salmiin lisää 11 muuta kansakoulua. Niin siellä kuin muuallakin kouluopetus nopeasti elpyi.
Ellei ollut pulpetteja, lapset istuivat jostain haalituilla penkeillä. Kirjoittaminen tapahtui penkillä oppilaan ollessa polvillaan lattialla. Kirjoista, vihkoista ja muista tarvikkeista oli huutava pula. Huoneiden lämmittäminenkin oli heikkoa, kun halkoja tuona talvena oli vähän. Räisälän koulut pääsivät jatkamaan arvokasta työtään helmikuussa 1942.

Kouluissa tarvittiin opettajia. Lailla määrättiin, että virkojen viimeiset ennen sotia toimineet hoitajat saivat halutessaan palata työhönsä Karjalaan. Ja he tekivät sen. Parhaat vuotensa Karjalassa viettäneet, sen hyväksi työtä tehneet kokeneet kasvattajat halusivat edelleen olla tätä maakuntaa jälleen rakentamassa omalla panoksellaan, vaikka se heille henkilökohtaisesti merkitsi uhrautumista. Niinpä esimerkiksi Räisälän opettajat palasivat neljää lukuun ottamatta. Kansakouluja oli Räisälässä 14, opettajia niissä kolmisenkymmentä.

Kahden karjalaisen kansanopiston rakennukset olivat tuhoutuneet, ja niin ne eivät päässeet palaamaan kotiin, vaan jatkoivat toimintaansa kanta-Suomessa. Seitsemän muuta sen sijaan palasi ja jatkoi opetustyötään. Samoin tekivät useimmat oppikoulut.

Kaksi kolmannesta ehti palaamaan

Ehkä vielä hieman numerotietoja Karjalaan palanneesta väestöstä, tilasto on 15. toukokuuta 1944. Palanneita oli silloin 281.896 eli kaksi kolmasosaa sodan edellisestä väkiluvusta. Vain seitsemään kuntaan oli saapunut vähemmän kuin puolet sen entisistä asukkaista. Näistä kaksi, Terijoki ja Metsäpirtti olivat sotatoimialuetta ja jo talvisodassa pahasti tuhoutuneet. Niihin palanneiden prosenttiluvut olivatkin vain 2,0 ja 11,5.
Seuraavaksi pienin oli palanneiden osuus Käkisalmen kaupungissa, 21,7 %. Kaupunki oli kuitenkin käytännöllisesti katsoen raunioina. Räisälä oli saanut omiaan eniten kotiin, 92,2 prosenttia. Sortavala oli seuraavana, 91 %. Viipurin kaupungin asukkaista sen sijaan vain 38,2 prosenttia oli voinut tulla tuohon entiseen iloiseen Karjalan keskukseen.

Karjala oli jälleen jätettävä – lopullisesti

Karjala eli uutta nousuaan. Sota jatkui, mutta tulevaisuuteen luottaen heimo rakensi rakasta kotiseutuaan. Kaikki työ ja vaivannäkö oli kuitenkin osoittautuva turhaksi. Neuvostoliiton suurhyökkäys 9. kesäkuuta 1944 alkaen murskasi alleen toivon työn.
Karjalan kasvot olivat kauneimmillaan, kun sen onnettoman kansan oli jälleen lähdettävä evakkotielle. Lähtö oli monille kiireinen. Ei ehditty tehdä jäähyväiskierrosta kotikylällä, kirkossa tai rakkaiden haudoilla. Lähtöön sisältyi taas riipaisevaa tuskaa. Jouduttiin jättämään uudelleen rakennetut kodit. Kerrotaan eräästäkin perheestä, joka siirsi lähtöään yhden yön yli voidakseen nukkua sen omassa juuri valmistuneessa tuvassaan – ensimmäisen ja viimeisen kerran. Maantiet täyttyivät pakolaiskaravaaneista.

Kun rintamalinjat vakiintuivat heinäkuun puoliväliin mennessä, ehdittiin vielä melkoisessa osassa Karjalaa suorittaa heinätyöt sekä korjata viljat ennen kuin luovutettava alue oli tyhjennettävä. Missä tunnelmissa kotiseutu syksyllä 1944 jätettiin viimeisen kerran, siitä liitän tähän pienen katkelman Räisälän historiasta:

Takaisin joulukuun 2021 lehteen