KOLMAS JA NELJÄS KOTISEUTU

Jatkoa maaliskuun Räisäläisen ”Evakon rikkaus: lukuisa määrä kotiseutuja.

Tuula Lindqvist

Etelä-Pohjanmaalta Lappiin

Etelä-Pohjanmaan aakeilta laakeilta muutimme Satakuntaan 1948, silloisen Turun ja Porin läänin Lappiin. Lapista löytyi asuttavaksi Arvo Aallon puolivalmis torppa: keittiö ja kamari lämmintä tilaa. Sähköt puuttuivat, öljylamppu kärysi keittiössä. Vesi saatiin hakea naapurin kaivosta; tämän naapurin saunassa saimme lauantaisin kylpeä. Pyykinpesu lie ollut erityisen hankalaa; kesäpäivinä huuhtelupaikka oli läheinen, ruskeavetinen suonsilmäke.
Isä oli saanut työpaikan Raumalta: kolmivuorotyötä tehtaalta. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan maatilkkua, ns. sotakorvausmaata. Maansaantioikeudesta luopuminen oli selvitettävä kirjallisesti ja perusteltava maatalousministeriön asutusasiain osastolle heinäkuun 1949 ensimmäiseen päivään mennessä. Sama virasto sai selvityksen toimeentulosta. Liekö ollut sodan jälkeisen ajan huolenpitoa?
Parinkymmenen kilometrin matka vuorotyöhön Raumalle sujui mukavasti moottoripyörällä.
Äiti jatkoi kotiompelijana, asiakkaita riitti. Mie toimin aputyttönä ratkomisneulan kanssa.
Suomen ajokoira, isän metsästyskaveri Kai haukkui pihalla tutut sekä vieraat, juoksi innoissaan pitkin pihaa kettingin antamassa laajuudessa. Kai asui omassa ”rivitalossaan” pihan perällä, ei tullut sisätiloihin koskaan.

Anni-mummon kanssa jatkettiin lukuharjoituksia – mummon virsikirjasta. Kamarin nurkassa sanomalehden päällä oli radion tarvitsema akkulaite. Uutiset puolen päivän jälkeen – ja iltauutiset: niillä pärjättiin hyvin.
Maaliskuun lumisateisena päivänä 1949 mummo muutti taivaan kotiin lyhyen aikaa sairastettuaan. Aloitin koulutien Lapin Alakierin koulussa syksyllä 1950 opettaja Ida Virvannon johdolla. Ensimmäisessä kuusijuhlassa jouduin laulamaan Airin kanssa. Inhokkieni joukkoon kuuluu edelleen ”Heinillä härkien kaukalon..”.
Lainasuksilla hiihdin ensi kertaa elämässäni. Latu taisi kiertää koulutalon ympäri. Jäin viimeiseksi eli kolmanneksi tyttöjen sarjassa. Ei tullut pisteitä – palkintona oli pyyhekumi. Polkupyörällä opettelin ajamaan ojan pohjaa pitkin. Miesten pyörä se oli, sillä muistan vääntelehtimisen rungon taitse ja yrityksiä rungon ylitsekin – ojaopettelussa ei kaatunut kovin ylhäältä!
Yleisostokortti oli kai väriltään vihreä – siihen minulla ei ollut käyttöoikeutta – vain hämärä muistikuva kauppamatkoista, jolloin ostosten yhteissumma kynällä laskettiin käärepaperin reunaan ja saksia tarvittiin ostokorttien leikkelyyn.

Pieni muuttokuormamme oli vielä keskeneräinen kun minut kutsuttiin lapsuuteni arvokkaimpaan tehtävään: serkku Rauni Annikki ja sulhasensa Heikki pyysivät minut morsiustytökseen. Jep: jännittävä tehtävä vaaleanpunaisessa mekossa, hiuksissa samanvärinen silkkinauha – astelin huntua oikoen Rauman Pyhän Ristin kirkon alttarille.
Pienen pienen pettymyksen koin valokuvaamossa, jossa jouduin polvilleni morsiusparin eteen, lattialle hymyilemään.

Raumalle

Kesällä 1952 minusta tuli kaupunkilainen, raumalainen. Yhdeksänvuotiaan näkökulmasta uljas, kivinen Tarvonsaaren koulu oli hieman pelottava rakennus, jonka porraskäytävässä kaikui. Kansakoulun kolmas ja neljäs vuosiluokka kului tuossa jyhkeässä koulurakennuksessa, vanhan palokunnantalon naapurissa.

Äiti pestautui tehdastyöhön, Rauma-Repola Oy:n laivatelakalle, raskaaseen siivoustyöhön. Vastoin useimpia evakkoemäntiä, jotka pientä/suurta karjaansa ja peltotilkkuansa vaalivat. Työtä riitti, laivateollisuus kukoisti.
Viipurin tyttölyseon ”raunioille” 1954 perustettu Rauman tyttölyseo aloitti toimintansa samana syksynä kun aloitin siellä opiskelut. Kunniakas oppilaitos! Oppilasminä jokseenkin kunniallinen.
Koulunkäynnin ohella aika kului kirjojen parissa sekä urheillen, myös konsertteja kuuntelemassa.
Ehkä kuvittelin tulevani hyväksi luistelijaksi, talvella 1955 kaatua kömpsähdin luistinradalla, joksi keskustan pallokenttä talvisin jäädytettiin. Oikea ranneluu murskaksi, ja käsi kipsissä viisi viikkoa. Koulusta en muista olleeni päivääkään pois. Käsi parani hyvin, mutta seuraavana talvena oli kaatumisen paikka uudestaan: vasen käsi – sama juttu – sama paikka! Ei hiihtäjää eikä luistelijaa!
Luisteluhaaveet jäivät, sillä äiti otti ohjat käsiinsä ja myi luistimeni. Äidit ovat viisaita.

Kaksi koulunkäynnin välistä kesälomaa tein töitä kohtuukorvauksin Kisakeskuksen urheiluopistolla Kuovilassa. Unkariin, silloiseen Itä-Saksaan, Romaniaan, Bulgariaan jne jäi noista kesistä ystäviä, vuosiksi eteenpäin. Kirjeitten vaihtoa englannin ja saksan kielellä – parasta kielikylpyä!
Aikanaan valmistuin Rauman kauppaopistosta – olikin monisäikeinen jakso sekä käytännön että teorian osalta.
Ensimmäinen virallinen työpaikkani oli Rauman Tullikamari, tullinhoitaja Toivo Lankisen alaisuudessa. Kauppaoppilaitoksen rehtori Jouko Vahe minut suositteli tulliin töihin. Valtion virka. Ja virkavala. Poliisipäällikön edessä virkavalan vannominen keskeytyi kun viranomainen yht´äkkiä huomasi, että neiti ei ollutkaan täysi-ikäinen.... jonkun A4:n luin ja lähdin takaisin työpaikalle.

Viipurin tyttölyseo

Lapsuuden ja nuoruuden kotiseudut, nuo muistoissa rikkaimmat, säilyvät mukana. Kun koulut on käyty ja opiskelut opiskeltu alkaa tie aikuisuuteen hahmottua. Uudet kotiseudut ja uudet työt, perhe ja elämän muuttuvat kiemurat vievät eteenpäin.

Takaisin kesäkuun 2021 lehteen