Milviisii meil enne jouluu vietettii

Siihe aikoa jouluoatto ei olt mikkeä vappaapäivä, ja moatalos pit joka tappaukses elukat hoitaa. Jos mie muistan oikei, ni isä ol´ oatton viel töis kahteetoist ast, siel Lehtose verstaal, mis heä käi töis. Sit ko heä ol´ tult kot´tii, ni heä valjast hevose ja läks metseä joulukuusta hakemoa. Toisinoa miu veljein käi kyytii, ja siit kuulemma isä siel metsäs eväskohvii juuves hoastel sotajuttuloi, semmosii, mist heä ei muute koton virkkant mitteä. Sielt metsäst tuotii siit muutaki puutavaroa, ja se kuus ol´ pantu kuorma peäl. Sielt se nostettii ensittäi kuistil sulamoa, ja joskus se ol´kii suuris jeäkalkkareis, jos ol´ satant lunta siin joulu al. Äit levittel sanomalehtilöi sen kuuse al, jottei ois kuisti lattia iha käynt lainehtimmoa niist sulavist jeäkokkareist.

Oatton äit ain tek piirasta, ja heä patist miu veljeinkii piiraa tekkuo. Miekii siin palkkerehi mukan jo aika pienen, ja siit isompan mie ajelin kakkaroi. Meil ol´ alakerras iso leiviuuni, ja sen äit ol´ lämmittänt kuumaks jo aikasii oamusil. Piirail pit olla kuuma uuni, eikä niitä pietty uunis ko pien hetki. Pitkäl piiraslapial äit niitä piiraita ensittäi työntel uuni peräl, eikä ne olliet siel ko yhe siunoama hetke, ni heä jo vetel niitä pois, latjas pöyväl ja käi niitä voisulas pyörittelemeä. Kylhä ne polttiit näppilöi!

Piiraatevo jälkie alustettii pullataikina ja paistettii kakkuu ja loatikoita ja viimiseks työnnettii siit kinkku jälkilämpöö kypsymeä. Vaik toisinaa tais olla silviisii, jot se kinkku paistettii jo oatooatton, jot ei ois tult nii kiire kaike touhu kans. Siivoomist ol´ äit tehnt aika pitkäl jo etellisin päivin, mut keittiö siivottii vast viimiseks, ko ne loatikot ja kinkku ol´ soatu uunii.

Ratio ol´ aina auk ja sielt tul´ joululaululoi. Kahetoist aikoa ko ratiost tul´ joulurauha julistus, ni äit ain heitti lanttulouta tevo kese, pyyhki kättiesä, käi istumoa ja jäi sitä julistusta ja virreveisuuta kuuntelemmoa. Mut siit ku ol´ Moamme-laulu loppunt, ni kiiree kaupal heä lehest viemeä niitä loatikkoruokii uunii. Ko mei leivitupa ol´ alakerras, ni kylhä se ol´ toisinaa tiukka paikka, ko niis kierreportais vei usjempoa astijaa samal reissul. Yhö ker ko mie olin jo isomp, ni mie puoti vehnäsletit sin rappuloihe, mut emmie kyl muista oisko se olt joulu vai jokkuu muu aika. Kylhä meil äiti kans nauru kelpas, ko myö niitä puonneita vehnäslettilöi roikotettii käsvarrel. Ne virruit melkei moaha ast, eikä siint naurust meinant tulla loppuu ensikeä! Siin naurais myö sit yritettii nyppii enimpii roskii pois. Äit voa sano, jot lisän se on rikka rokas, hämähäkki taikinas, ja jos mitä roskii jäi ni kyl siel kuumas uunis kaik pasillit kuoloot! Sano äit, lätkäytti ne viruniet sitnikat leivilauval ja leipoo sukas kaik uuvestoa.

Jouluoattoilta ol´ jo pimiä, ko isä tul´ metsäst joulukuuse kans. Enne ko äit läks navettoa iltatöil, ni heä käsk meitä lapsii, jot työ soatta panna astiat pöytää. Ni siit ko vanhemmat tulloot tuppaa, ni peästää syömeä. Sillaikoa ne jeäkalkkarietkii ol´liit jo kuusest sulaniet. Myö kaivettii kaik joulukuuse koristiet ruokakomero ylähyllyst, ja siit ko isä kanto sen kuuse issookammarii, ni myös lapset käytii sitä koristelemoa. Jonnai vuon se kuus ol´ kyl keittiö nurkaskii, mut ahastaha siel sit ol´, nii jot usjemmast se sin issookammarii pantii. Kynttilät siottii pellavalangal kuuse oksii, ja semmosii vanhoi namusii ja kaikemoisii nauhoi ja hetaleita pantii koristieks. Ei ne mittää oikeita namusii olliet, kiiltävä paperi sisäs ol´ puukapula – sen mie huomasi, ko mie kerra salloa oti yhen ja avasin. Oattoiltan isä ja äit antoit elukoillekkii jottai parempoa syömistä, niilkii pit olla juhla. Ja lintuloil pantii kauralyhe pihapuuhu keittiö ikkuna al. Saunas myö tietyst käytii jouluoatton, ja vast sen jälkie se joulupukki tul´. Minnuu kaheksa vuotta vanhemp veljein toimittel monta vuotta joulupuki virkoa. Hänel ol´ noamar, uko karvareuhka, issäin turkiratsukka ja huopatossut, enkä mie arvant mitteä, ko heä viel vähä muutti eänteäse. Sillo ko isä ol´ joulupukkin, ni heä ain sano, jot pittää lähtii hevosta illastammoa – ja ihme ja kumma, justii sillaikoa se joulupukki sattu käymeä! Ja sit vähä myöhemmi se puki ryökäle käi tuomas lahjat sillaikoa ko mie olin äiti kans saunas. Se sauna ol´ meil alakerras, ja sin kuulu semmone kamala romaus, ko vissii se pukki justii sillo romautti sen lahjasäki lattial

Sillo viiskymmeluvu alus ol´ mieliala perries ilone ja toiveikas, ja lahjoikii ol´ hommattu monelaisii. Voi sitä riemuu, ku sielt joulupuki säkist tul´ miul jos minkälaista pakettii! Mie sain semmose piene kohvikaluston ja uuven nuken ja piene silitysrauvan ja sorjan villatakin. Ja isä ol´ tehnt siel verstaal miu nukellein rautasängyn ja moalant sen hopiaväriseks. Äit ol´ sit ommelt siihe petivoatteet. Kylhä se ol´ miust mukava! Vaik ehä mie sillo tient, jot ne ol´liit isä ja äiti laittamii, ko hyö viel vakaval noamal hoasteliit, jot mite se joulupukki on muka siel pajassoa sitä sänkyy tehhä kilkutelt. Noapuri tyttö tais olla vähä nyrreissää, ko se sitä miu nukesänkyjäin katsel, vaik annoha mie häne sil leikkii sillo ko heä ol´ meil käymäs.

Yhten joulun mie sain semmoset pienet lakasuvehkiet, joita mie sit ahkerast käyttelin joka ruokavero jälkie, ko ihmist röpöstelliit pöyvä al murusii. Ain ko se noapuri tyttö tul´ meil, ni heä tahto lakassa niil miu lakasu pelilöilläin. Mie sitä vähä ihmettelin, mut vissii hänel ei sit itselleä semmosii olt

Äit opetti miut lukemoa jo enne kouluu mänemistä, ja yhten joulun miu kummitättiin anto miul Tirlittan-kirjan. Mie luvin sitä nii monnie kertoa, jot mie vieläkii muistan, milviisii sil tytöl käi. Heä joutu pois koistaa, ensittäi heä män rätällie kanavoa ja siit heä ol´ yhe höpäkö naisihmise luon ja essiinty sirkukses ja hölmäil mikä missäkii, enne ko löys uuvestoa perriesä.

Mie oattelin, jot niihä teä tyttö on ku karjalaist. Kylhä mie olin niitä evakkojuttuloi jo pienen tyttön kuult. Mut siit täkkeä mie uonkii tykänt kirjoist iha mahottomast, ja sen jälkie kummitättiin Anna anto miul kirjan joka joulu. - Kyl mie taisin olla jo koulus, enne ko mie lakkasin joulupukkii uskomast. Ko tul´ jottai puhetta joulupukist, ni miu veljein käivät rykimeä ja veänteliit naamoase, ja äitkii muikistel suutaase ja pyörittel silmijeä. Sillo mie äkkäsi, jot teä onkii jottai vilunkipellii.

Ei meil olt tapan mittää jouluevankeliumii joulupöyväs enne syömistä lukkii, mut viiskymmeluvu alus myö kyl mäntii aikasii jouluoamun hevosel kirkkoo, nii jot tierat voa lenteliit hevose kavioist ja kulkust mukavast kilkattiit. Isä ol´ tehnt semmose iso ajelurien, soahkaks sitä sanottii, ja sin myö sovittii hyväst koko pere. Välly al minnuu nukutti, mukavaha sielt äiti kainalost ol´ tähtitaivasta tiirailla, enne ko silmät lupsahtiit kii. Kylhä mie siit heräsin, ko mäntii kirkkoo sisseä ja ihmist alkoit työnäijä penkkilöihe.

Mut ko pappi haastoa hölpötti nii ijäkaikkise kauva semmosii juttuloi, mist mie en ymmärtänt nii mitteä, ni siit minnuu alko uuvestoa nukuttoa. Sit ko ruvettii virttä veisaamoa, ni kuuliha mie sit sen, ko Virolais Lyyti laulaa killitti korkial eänelleä nii jot koko kirkko kaiku! Issää ja äitii käi vähä naurattammoa, ko se Lyyti tais veisata yhtä värssyy etempän ko kaik muut.

Siit ku peästii kot´tii, ni juotii kirkkokohvit torttuloihe kans, ja miul laitettii kohvkuppii semmosta möllyy, jota mie sit lusikal söin. Sitä tehtii silviisii, jot oikei makiaa kohvii pantii puoliks maituu ja siihe sit murennettii pullaa. Herkkuuha se miust ol´, vaik ei se taitas nykyaja lapsil kelvata. Ja pojat miul ilvehtiit, jot tuommosta törnyskellii sie ilkiät syyvvä!

Joulupäivän oltii hiljaksii koton oma perrie kese, syötii niitä jouluruokii, eikä äitkeä tehnt muuta ko käi elukat hoitamas. Poltettii kuuse kynttilöi, mut hyvi seästäväisest, ja sitä kuusta pit yle aikoa vahtii, jot ei tul´ peäst karkaamoa. Isä tais joulupäivän usjast leppäillä sängy peäl, ja kissa keträs häne mahhoase peäl. Joskus äitkii käi isä vierie pitkäksie; kylhä ne kaik jouluaskariet käivät häntä löhkeröittämeä. Ja sillo isä keänäis ja pan kättiesä äiti ympäril. Mie viel tänäpäinkii muistan, mite mukavalt miust tuntu heitä siin katsella. Mut kissaa näpelöitti, heä nostel selkäpiikkijeä, ko joutu pois isä maha peält, män´ siit sukkahyllyy töröpussii paikkaamoa.

Toisinoa pelattii tikkuu pyhäpäivin, isäkii tul´ pellaamoa meijä lapsii kans. Kokonaine pitska-aski koattii pöyväl siki soki, ja siit pit koittaa ottoa yks tikku kerralloa silviisii, jot muut tikut ei yhteä liikkuniet. Nii kauva sai ottoa lisseä, ko jokkuu muu tikku liikaht, ja siit män vuoro seuraaval. Se voitti, kenel ol enemmä tikkuloi sillo, ko läjäs ei olt enneä mitteä. Jos ol´ hyvä ilma ja lunta jo moas, ni päiväsyvämel käytii hiihtämäs. Kylhä sitä viel viiskymmeluvul ol´kii talvel lunta, usjast jo joulun.

Siit tapanipäivän tul´ melkei ain vieraita, ja joskus ne vieraat ol´- liit yötäkii, jos ne ol´liit jostai ettäämpeä. Miulha ol´ niitä enoloi ja tätilöi iso liuta, aina heist jokkuu tul´ käymeä ja lapset ol´liit heil mukan. Aikuist tarattiit keskenneä, ja myö serkukset leikittii millo mitäkii seuraleikkii, sokkoo ja pullopyöritystä ja kuurupeittuo.

Välipäivin käytii kylil, sillo sanottii, jot löntyksel, eikä moatalossakkoa tehty sillo ko iha välttämättömät työt. Elukat pit syöttää ja lehmät lypsää joka päivä, mut muut hommat saivat uotella. Mei isä ei enneä käynt missää tahvana ajos, mut Topi-eno jonkuu ker tulla pöläht meil aikasii tahvana päivä oamun ja kyssyy ropsautti kajakal eänel jo ovelt, jot onks tahvana koton! Siihe äit muraht, jot mei talos ei uo tahvana ikänneä koton, hittoiks sie meil tulet tahvanoa puistamoa!

Ymmärsihä mie, jot ei äit tosissaa Topil äkkäilt, ainaha hyö hoastoit kokkapuhheita ja lohkoit millo mitäkii. Kohvit se äit Topil keitti ja komens miu veljein antamoa Topi hevosel heinii. - No. Isä ol´ pant sen tahvana peittuo halkokuurii tai tallii, ja vissii heä siit Topil tarjoskii lähtiis huikat. Ko se tahvana koton olemine meinas sitä, jot tulijal pittää tarjota viinaryyppy, jos ei kuka muu olt viel kerint sinä oamun talos käymeä. Ehä niitä tulijoi viiskymmeluvul enneä muita olt ko Topi-eno, muut ei enneä ilenniet vanhoa viisii tahvanoa kysellä.

Yhten uutenvuoten myö mäntiikostii Heikki-eno luoks Kannuksie. Mie olin sillo vissii toiselluokal koulus. Junal männä köröteltii sin pohjosie. Miu Oili-serkkuintul´ meil kot´mieheks hoitamoa elukat ja laittamoa pojil syömistä,ku meist lapsist voa mie olin isä ja äiti mukan.

Ensittäi käytii Seäskiniemesmiu Alma-tättiin luon; hänel ku ol´ samaikäne tyttö ko miekiiolin, ja paljo myö siit myöhemmi kirjoteltiikii teän Aini-serkkuinkans. Siel Kannukses ol´ paljo lunta, ja sen mie huomasin jo junaikkunast, jot kuuset ol´liit siel paljo kapiampii ko koton.

Sit uuvevuuve yön myö valettiitinnoa siel Heikki-eno keittiös miu Marja-Liisa-serkkuin kans jakoitettii katsella sitä tinamöykkyy, jot mitä se lupas.

Sit ku sielt reisust peästii kot´-tii, ni joulu ol´kii jo melkei mänt. Äit komens poikii viemeä kuuse ulos het ensimäisen arkipäivän uuvevuuve jälkie, ko neulast rupesiit karisemmoa, ja siit tul´ äiti mielest huono siivo.

Mukavat muistot niist lapsuuve joululoist jäi. Isä ja äit ol´liit ain joulun hyväl tuulel, ei yhteä konahelliet keskenneä, ja sukulaisii lappais kyläs iha solkennoa. Sai telmää serkkuloihe kans, ja tätilöil ja enoloil ol´ aina jokkuu tuomine lapsillekkii. Reino-enol ol´ ain Figarol-aski rintataskus, ja ko heä otti miut syllii, ni mie osasin sen sielt kurtata. Mut mei isä ol´ ainuva aikaihmine, joka tul´ lapsii kans pelloamoa. Ei olt sillo hänel töihe kiirettä.

Takaisin joulukuun 2021 lehteen