Uusi Kuvalehti julkaisi vuonna 1954 numerossaan 25 artikkelin, jossa
kerrottiin Köyliön karjalaisten ja Peräseinäjoen pohjalaisten luomasta
yhteisestä evakkoperinteestä.

Mitä on karjalaisuus? Ehkäpä laulukuoro ja lautasellinen piirakoita.
Ja mitä pohjalaisuus? Ehkäpä raitainen jussinpaita ja kärkäs, voimallinen r-kirjain.

Suomenmaassa on kaksi muistettavaa paikkakuntaa, missä kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti heläytetään ”Karjalan kunnailla” jussinpaita yllä ja mutustellaan piirakoita voimallisten, hyväksyvien r-kirjainten myötä.

Nämä paikkakunnat ovat Peräseinäjoki ja Köyliö.

Näin kirjoitti vuonna 1954 Uusi Kuvalehti artikkelin alkuosassa. Sen jälkeen lehti käsitteli Suomen karjalaisväestön sulautumista ja sopeutumista uusiin kotipaikkoihinsa ympäri Suomea. Mm. Räisälän pitäjän Tiurin kylän asukkaita, jotka muuttivat valtaosiltaan vuonna 1946 Peräseinäjoelta nykyiseen ja lopulliseen sijoituspaikkaansa Köyliön pitäjään.

Peräseinäjokiset alkoivat potea tiurilaisten muuton jälkeen työläästi määriteltävää mielenhaikeutta; tuntui kuin karjalaisten mukana olisivat Peräseinäjoelta kadonneet paitsi laulut myös nuotit. Asianmukaisten mietiskelyjen ja alkuvalmistelujen jälkeen peräseinäjokiset ilmoittivat sitten Köyliöön, että he tulevat. Kuten myös tulivat: neljä autokuormallista, toistasataa henkeä.

Vuoden kuluttua, kesällä 1951, entiset tiurilaiset tekivät vastavierailun. Isäntäväen kestiystävyys oli kerrassaan mykistävä; jälkipolville tallennettakoon seuraava sykähdyttävä karjalais-pohjalainen mietelmä: ”Siirrä miua sisko, sanoi Liena kun pitopöyrästä lährettihin…”

Peräseinäjokisten toinen vierailu helluntailauantaina vuonna 1954 Lallintalolle

Uusi Kuvalehti kertoo, että helluntailauantaina vuonna 1954 Köyliön karjalaiset olivat kokoontuneet Lallintalolle odottamaan peräseinäjokisia toiselle vierailulle. Hieman kello 18 jälkeen kaksi autoa hurahti pihaan ja niistä alkoi purkaantua vanhoja tuttavia.

Tulijat eivät pitäneet kiirettä, mies silloin, nainen tällöin työntyi ulos auton ovesta ja jäi seisomaan auton viereen kohentaen housujaan, harjaten pölyä hatustaan, suoristaen solmiotaan.

Vastaanottajista naiset seisoskelivat Lallintalon portailla, miehet istuivat nurmikolla tehden tuskin sen huomattavampia eleitä noustakseen. Mutta tarkoin katsoen huomasi sentään puhuvia merkkejä: hymyiltiin. Sekä vastaanottajien että tulijoiden suu vetäytyi vaivihkaa korviin, kun tutut kasvot löytyivät. Ja tuskin oli katseltu ja puisteltu pölyjä ja hymyilty kahtakaan minuuttia, kun jo vieraiden luo astelivat ikäkarjalainen Matti Teperi ja Köyliön Karjalaiset ry:n sekä vastaanottokomitean puheenjohtaja Arvi Jortikka. Kun sitten karjalaisin äänin ja rinnoin oli kajautettu portailta Vaasan marssi, vieraat ja isännät alkoivat joukkokättelemisen; eikä tunnustelevasta hiljaisuudesta ollut enää tietoakaan.
-Tuliko siul vierait?
-Tuli, Entä saitko sie?
-Mie en saant!
Sanoja säesti syvä huokaus. Vieraat olivat siis enemmän kuin odotettuja.

Eikö totta, tällaista kestiystävyyttä on pidettävä historiallisena, tunnuskuvallisena. Muualta Suomesta ei liene esimerkkejä siitä, että siirtoväen ja heidän tilapäismajoittajiensa kesken olisi syntynyt niin lämmin kiintymys, että molemmin puolin ja kymmenin perhein käydään vierailulla 250 kilometrin päässä. Peräseinäjoen ja Köyliön väliseen matkaan kuluu linja-autolla ajaen viisi tuntia; ja entisten tiurilaisten lähdöstä on kulunut jo kahdeksan vuotta.

Mutta luettakoon köyliöläis-peräseinäjokista vieraskirjaa, jonka etusivulle on tekstattu mm. seuraavat sanat:
”Meillä on yhteisten muistojen paratiisi sodan katkerilta vuosilta, muistojen, joista toiset ovat raskaita ja toiset niin lohduttavia. Aika heittäköön unohduksen lumen kaiken katkeran ylle ja kirkastakoon kaiken sen mikä kaunista ja jaloa on.”

Kartanon tiluksille noin 600 tiurilaista

Vastanottotilaisuus sinänsä oli koruton, mutta lämmin. Karjalaisten puolesta puhui Köyliön kunnanhallituksen puheenjohtaja Matti Jortikka, peräseinäjokisten puolesta kauppias Aleksi Riihimäki, retkikunnan kokkipoika Sam.

Kantaköyliöläisten tervehdyksen esitti opettaja Yrjö Rintala, joka samalla asiantuntevasti kertoi Lallista, piispa Henrikistä, Kertusta ja Cedercreutzin herroista, jotka isännöivät Köyliön kartanoa.

Uusi Tiuri on syntynyt miltei kokonaan kartanon maille, mutta niinpä kartanon hallussa onkin joskus ollut 13.000 hehtaarin kappale Köyliön pitäjää, eli hieman yli puolet. 1920-luvulla kartanosta erotettiin itsenäisiksi viljelmiksi 250 torppaa, 1940-luvulla tiluksille sijoittui noin 600 entistä tiurilaista.

Uusi Kuvalehti kertoi artikkelissaan vielä, miten vastaanottojuhla sujui ohjelmineen ja puheenvuoroineen.

”Asunto ja rajatonta ystävällisyyttä”

Vastaanottojuhlan jälkeen vieraat siirtyivät kukin asianomaisen isäntäperheen taloon. Uusi Kuvalehti vieraili Ilmari Kesosen taloon, jonne ”majoittuivat” Arvo Kohtala ja kunniavieraat Laimi ja Aleksi Riihimäki.

Lehti kertoo, että isäntä itse, haavoituttuaan talvisodassa, ei varsinaisesti asunut Kohtalan talossa Peräseinäjoellä, koska tuli ”perheenjäseneksi” vasta myöhemmin. Sen sijaan hänen vaimonsa Sylvi ja anoppinsa Maria Paavilainen olivat saaneet välirauhan raskaina kuukausina Kohtalassa sekä asunnon että rajatonta ystävällisyyttä.

Noina kuukausina Maria Paavilaisen mies kuoli, ja Kohtalat toimittivat hänet hautaan kuin kuunaan oman perheenjäsenensä. Oli siis suorastaan haikeata erota, kun Karjala jälleen avautui asukkailleen vuonna 1941. Haikeata molemmin puolin; niinpä Arvo Kohtala joutuessaan asepukuisena liikkumaan Räisälän tienoilla, poikkesi tervehtimään Maria ja Sylvi Paavilaista ja toi tuliaisiksi komean hauen.

Pietari Brahen sanoja mukaellen: Kohtalan talo oli karjalaisiinsa ja karjalaiset Kohtalan taloon tyytyväisiä. Syystä siis helluntailauantaina vuonna 1954 sauna savusi ja kahvi kiehui pannussa. Pihalla kukkivat omenapuut.

Uusi Kuvalehti vieraili myös Pekka Jortikan talossa. Pekka Jortikka lienee ollut tuohon aikaan ”Uuden Tiurin” vanhin asukas: 76-vuotias. Vetreäliikkeinen mies istui artikkelin mukaan haastattelijan vieressä polvet koukussa, paljaat jalat sohvan kannelle nostettuina ja tuon tuostakin lyhyttä tukkaansa kämmenellään sipaisten.

Jortikan talossa olivat vieraina Kalervo Alakoskela Peräseinäjoen Viitalan kylästä, reipas nuorimies.Jortikan perhe asui Alakoskelan talossa sekä välirauhan kuukaudet että vuodet 1944-46.

Takaisin maaliskuun 2016 lehteen