”Sodan varjosta kiinni elämään”
Urho Puukan kokemuksia lapsuusvuosilta

Helsinkiläiset seurasivat Neuvostoliiton koneiden ilmaantumista kaupungin taivaalle ja totesivat: ”Nyt on Neuvostoliitto kärjistänyt propagandasotansa äärimmilleen”. Samoin kävi muiden kaupunkiemme ja kyliemme yllä. Kun pommit irtosivat, alkoi talvisota. Järkyttävä tieto tuli 30.11.1939 aamulla, kun sotatoimien kerrottiin alkaneen. Puoleen päivään mennessä alkoi rajalta tulla pakolaisia kuorma-autoilla ja hevosilla. Monet heistä olivat niissä varusteissa mitä sattui taisteluiden alkaessa yllä olemaan.

Viipurin Naistensairaalassa äidit ja vauvat siirrettiin kellarikerrokseen. Olin tuolloin kolmen päivän ikäinen. Meidän piti pyrkiä pois Viipurista. Kyyti järjestyikin ja pääsimme kuorma-auton hyttiin ja saimme äitini Emman kanssa kyydin kotiin Räisälään.

Jo neljäntenä sotapäivänä oli tullut evakuointi-ilmoitus Räisälän eteläosien evakuoinnista. Meitä lähdettiin ajamaan hevosella kovassa pakkasessa matkareittiä Konnitsan kautta Särkisalon Marttilan kolkkaan ja Käkisalmi-Räisälä -tielle, josta Kivipellon kautta kuljimme Unnunkoskelle ja sieltä edelleen Hytinlahteen, Kaukolaan, Kaarlahteen ja Hiitolaan, jossa yövyimme. Pitihän sitä välillä päästä jo lämpimäänkin ja kylvettämään lapsi ja kietoa lämpimään kapaloon sekä saada välipalaa.

Välietappiin Parikkalaan oli kotoa linnuntietä 120 kilometriä. Parikkalassa oli äidin synnyinkoti ja siellä kannettiin iso käärö pirtin pöydälle. Kun se avattiin, sisältä paljastui pieni nyyti, joka parkaisten ilmoitti olemassaolostaan. Ukkini eli äitini isä Juhana Siitonen oli sanonut, että lapsi on pitkän matkan kulkenut eikä ole vielä nimeäkään. ”Minä lähden huomenna pappilaan ja haen kirkkoherran. Pitäähän lapselle nimi saada.” Niin pantiin toimeksi. Ukkini toi kirkkoherran ja järjestettiin kastetilaisuus, jossa lapsi sai nimen Urho Juhani.

Parikkalasta matka jatkui kohti Etelä-Pohjanmaata, joka oli lääninhallituksen evakuointisuunnitelman mukaan kohteemme. Jatkoimme junakyydillä sijoituskuntamme Peräseinäjoelle ja siellä Luomankylään, Julmalan taloon.

Takaisin Jänissoppeen

Kotiinpaluumme Karjalaan tapahtui myöhään vuoden 1941 lopulla. Neuvostoliittolaiset olivat purkaneet asuinrakennuksen ja riihen ja vieneet pois kotipaikalta Tiurinsalon Jänissopesta. Vuonna 1938 valmistunut navetta ja aitat olivat paipaikallaan. Navettarakennuksessa oli saunatila, joka kunnostettiin asunnoksi. Muuripadan paikalle muurattiin hella. Näissä tiloissa asuimme jatkosodan aikana. Aitoissa nukuimme silloin kuin tarkeni. Mummoni Anna Puukka asui Humalaisissa vanhalla paikalla Juholassa. Kylässä rakennukset olivat säilyneet.

Minun muistikuvani alkavat talvesta 1943-44. Pienen pojan ajatusmaailmaan tieto näistä poikkeuksellisista ajoista tuli paljolti aikuisten puheista. Eräänä aamuna aikuiset keskustelivat siitä, että vihollisen lentokone oli kierrellyt Pyhäjärven puolella yön aikana. Olisiko pudottanut desantin? Naapuri oli tehnyt ilmoituksen epäilyksestään.

Eräänä yönä heräsin lentokoneiden ääneen ja pian kuului kauempaa räjähdyksiä. Aikuiset tiesivät aamulla kertoa, että Kiviniemen varuskuntaa oli pommitettu. Sinne oli juuri tullut uudet alokkaat. Vihollisen lentokoneet koukkasivat sisämaan kautta ja tulivat pohjoisesta Kiviniemeen. Matkaa meiltä sinne oli toistakymmentä kilometriä. Ei sitä pienen pojan ymmärrys selvittänyt mitä ovat alokkaat ja desantit.

Isän ja vauvan odotusta

Äiti kirjoitti kirjettä isälle ja puheli siinä samalla, että jos isä saisi vaikka lomaa, pellot pitäisi kylvää ja vauvakin syntyy pian. Äiti sai kirjeen valmiiksi ja minä lähdin viemään sitä postiin. Pienen pellon piennarta pitkin ja porraspuuta myöten yli tankkiestekaivannon. Tien kautta ei ollut lupa mennä, kun sieltä olisi vähän matkaa mentävä maantietäkin pitkin. Vein kirjeen Jaakon Jurkalle, matkaa sinne oli noin 150 metriä. Heille tuli kulmakunnan posti ja sieltä se myös lähti. Olin tiukasti toimittanut Jurkan Marille, jotta pitää muistaa varmasti lähettää se isälle.

Isä sai kirjeen ja loman. Vauvakin kävi syntymään. Viipuri Jurkan Helena oli äitiä auttamassa. Vauvoja syntyikin kaksi. Sain veljen ja siskon. Vauvat syntyivät kotona 17.4.1944.

Isä herätti minut yhtenä aamuna ja sanoi, että lähdetään katsomaan katiskat. Isä oli vienyt kalanpyydykset Vuokseen. ”Mennään hiljaa, toiset vielä nukkuvat.” Lähdimme matkaan polkupyörällä ja minä istuin pyörän takana. Nousimme Kokkomäelle, ja kun siltä alas laskettiin, oli kuin aurinko olisi juossut puiden takana. Piian olimmekin venevalkamassa ja isä nosti minut veneeseen ja kävi sitä työntämään. Yöllä oli ollut pakkasta ja veneen ympärillä vesi oli jäätynyt. Se piti mielestäni niin ilkeää ritinää, että sanoin: ”Lähdetään kotiin.” Isä sanoi: ”Jos nyt kumminkin katsottaisiin nuo katiskat, kun kahdestaan vielä lähdimme. On niin noloa palata ilman kaloja. ”Niinhän se oli, ja saimme saalista.

Isä teki tätien kanssa peltotöitä. Eräänä päivänä huomasin, että isä ajoi hevosella navetanvinttiin ja katiskat olivat kärryllä. Isän loma läheni loppuaan.

Pienen siskon ja veljen tulo toi elämäämme uuden vaiheen. Ennen isän lomanloppumista oli edessä kastejuhlan järjestäminen. Räisälän kirkkoherra Jorma Helasvuo toimitti kasteen. Siskon sylikummiksi tuli Sylvi Viipuri (Lampilan Sylvi) ja veljen sylikummiksi Tyyne Kuisma Manulasta. Vauvat saivat kasteessa nimet Airi ja Arvo. Kastetilaisuuden jälkeen isä teki lähtöä. Äidin ja isän käytöksessä oli mielestäni jotain outoa, mutta en sitä silloin ymmärtänyt. Nyt arvelen, että siinä oli tiettyä haikeutta, epätietoisuutta tulevasta. Mitä aika vielä toisikaan tullessaan?

Isän lähdön jälkeisestä ajasta on jäänyt mieleen yksi tapahtuma. Sen seurauksena menetin tukkani ihan tarkkaan. Asuinrakennuksen perustuksista Jaakon Jurkille päin oli kuusia, joiden luona oli lammikko. Siinä uittelin kaarnalaivaa ja nojasin välillä kuuseen. Sain siitä puusta tippuvaa pihkaa tukkaani. Äiti sanoi, että tätä nyt ei saa mitenkään selvitettyä, joten paikalle tuli Manun Toivo (Kuisman Toivo) tukanleikkuukoneen kanssa. Toivo sanoi: ”Ei tarvitse harmitella, tämä kyllä kasvaa uudestaan, mutta tukistaa tästä on vähän huono. Jos jätetään tähän pieni tupsu.” Toivo oli sellainen persoona, että pyrki meitä lapsia kiusoittelemaan. ”Kaikki pois vaan”, äiti sanoi, että saadaan pää pihkasta paremmin puhtaaksi.

Matkaan Elisenvaaraan

Tapahtumien vyöry maailmalla oli muuttanut suuntaa. Tätieni puheista lehmien ajamisesta en ymmärtänyt mitään. Ehkä he ennakoivat tulevaa. 17. tai 18.6. olimme äidin, siskon ja veljen kanssa odottelemassa Jaakon Jurkan kohdalla kyytiä. Oli lähdettävä evakkoon. Kokkomäen suunnasta kuului jatkuvaa jyrinää ja sanoin äidille: ”Ukkonen.” Äiti sanoi, ettei se ole ukkonen.

Pian tuli näkyviin kyytimies. Kärryissä istuivat mummo, tätini Kerttu Henttinen ja serkkuni Raili, Veikko, Seija ja hevosmies Tauno. Kun me pääsimme kärryille, ei siihen muuta olisi sopinutkaan. Lähdimme liikkeelle Konnitsan suuntaan. Kun tulimme Konnitsan kylään, Tauno huomasi lentokoneen kiertelevän kylän yllä. Hän käänsi hevosen pois tieltä ja me nousimme pois kärryiltä pensaiden suojaan. Lentokone lenteli edelleen kylän yllä.

Mummo pyrki kurkistelemaan missä se kone lentää ja minulla oli mummosta huoli. Huusin mummolle, että älä nosta päätäsi, ne näkevät sinut. Mutta eihän mummo sitä uskonut – kurkotella piti. Jälkeen minulle on kerrottu, että olin vielä huutanut, että kyllä mummo uskoisit, jos isä olisi mukana.

Meitä kohti ei koneesta ammuttu ja se lähti jonkin ajan kuluttua pois. Me pääsimme jatkamaan matkaa Myllypellon asemalle. Siellä oli paljon ihmisiä, ja juna oli lähdössä. Mummo ja Kerttu-täti lapsineen pääsivät siihen, ja sitten se tuli täyteen.

Meille sanottiin, että tulee toinen juna, johon me pääsemme. Saimme paikat konduktöörin vaunusta ja lopulta päästiin lähtemään. Juna liikkui ja puristin tiukasti penkistä. Pian juna kuitenkin seisahtui. Meille tultiin sanomaan, että veturi suistui kiskoilta.

Tapausta pidettiin pitkään inhimillisenä erehdyksenä ja väärään asentoon jääneen vaihteen vikana. Unto Parjanen Raumalta kertoi 2000-luvun loppupuolella Karjala-lehdessä havainnoista, joita oli tehnyt nuorena poikana vahtiessaan Myllypellon ratapihaa. Hän oli vahdissa, ettei asiattomia kulkijoita tulisi ratapihalle. Hän oli pannut merkille rautatievirkailijan pukuun pukeutuneen miehen, joka oli tullut paikalle ja käynyt vaihteilla. Hetken kuluttua hän näki miehen vaihtavan vaatteita Puusniekan kuusiaidan vieressä ja lähtevän moottoripyörällä Käkisalmen suuntaan. Parjanen teki ilmoituksen oudosta kulkijasta. Myöhemmin hän sai tiedon, että mies oli tavoitettu ja hänelle oli langetettu pikatuomio.

Matkamme viivästyi ehkä päivän, ehkä 8-10 tuntia. Kuitenkin sen verran, että jouduimme Elisenvaaraan 20.6. Siellä oli liikenne ruuhkautunut. Sotilasjunille piti antaa esteetön kulku kriittisen tilanteen takia Viipurinlahdella, Tali-Ihantalassa ja Vuosalmella. Karjalan kannaksella tilanne oli vaikea. Joukkomme olivat olleet 9. kesäkuuta lähtien jatkuvan tulen alla. Fyysinen väsymys oli varmasti tuntuva, unenpuute suuri, joten uusia joukkoja piti saada.

Uusia joukkoja kuljetettiin Itä-Karjalasta. Näin vihollisen huomio kiinnittyi erityisesti rautatiehen ja sen risteysasemiin. Ilmatorjunta puuttui Elisenvaarasta, vaikka näin tärkeälle risteysasemalle sellainen olisi pitänyt olla. Eikö Suomella ollut resursseja vai eikö suurhyökkäystä pidetty todellisena, vaikka tiedustelutiedot niin viittasivat? Ajateltiinko päämajassa niin, että suursota ratkaistaan jossain ihan muualla kuin Suomen rintamalla? Se sasaneli kohtalomme ja meitä iskettiin moukarilla.

Junamme saapui Elisenvaaran asemalle. Vaunumme oli junan viimeinen ja jäimme miltei ratapihan päähän. Odottelu oli pitkästyttävää. Äiti sanoi minulle, että käy hyvään asentoon ja koita vaikka nukkua. Yritin torkutella. Pian sattui jotain pienen pojan ymmärryksen yli menevää.

Räjähdyksen aiheuttama ilmanpaine löi ikkunalasin niskaani. Se meni pieniksi murusiksi – ikään kuin ryyneiksi. Vaunun toinen pää oli hajonnut. Vähitellen rytinä hiljeni ja ihmiset pyrkivät ulos vaununrauniosta. Minä vilkaisin ulos ja siellä nousi savua voimakkaasti sykähdellen, ei nuotion tapaan.

Äiti oli juuri ollut kapaloimassa Airia, kun ilmanpaine oli temmannut vauvan hänen käsistään. Äiti näki missä Airi oli. Vaunun toinen pää oli hajalla ja seuraavan vaunut pyörät näkyivät. Rautatiekiskoilla oli kasa puun silppua ja varmaan myös kuolleita ihmisiä. Kasan päällä oli pieni kapaloitu nyytti yltä päältä veressä. Päähän oli tullut jotain töhkää. Äiti kävi lattialle vatsalleen ja ylettyi juuri kurkottamaan sormensa nyyttiin, sai otteen ja nostettua Airin ylös. Arvo nukkui kopassa tietämättä pahasta maailmasta mitään. Tänä aikana meni toinen pommitusaalto yli.

Kun taas hiljeni, äiti otti Airin toiseen ja Arvon toiseen kainaloonsa ja tulimme vaunusta ulos asemalaiturille. En silloin ymmärtänyt siitä sotkusta asemalaiturilla mitään, mutta myöhemmin oivalsin, että siinä oli kanssamatkustajiamme, jotka olivat kohdanneet matkansa pään. Vihollisen pommikoneiden suojana lentäneet hävittäjät olivat täydentäneet tuhoa ampumalla ihmisiä, kun he olivat pyrkineet junasta pois.

Lentokoneet tulivat päälle uudelleen. Edessämme oli oja ja pensaita, kyyristyimme niiden juureen. Katsoin varovasti räjähdyksien suuntaan ja näin kuinka räjähdys nosti maata hiekkaiselta ratapihalta sen vaunun yli, josta olimme juuri lähteneet. Hetken kuluttua maata ropisi pensaaseen ja niskaamme. Sen äänen ja tunteen muistan elävästi edelleen.

Lentokoneet lähtivät. Luoksemme tuli sotilas tai suojeluskuntalainen auttamaan, otti Airin syliinsä ja lähti kantamaan häntä ensiapupisteelle. Me lähdimme hänen peräänsä. Mies käveli kiireesti, sillä hänellä oli käsissään verinen lapsi. Mies harppoi äiti vanavedessään ja minä yritin sinnitellä perässä. En meinannut millään pysyä mukana, mutta aina välillä sain napattua kiinni äidin käsivarrella roikkuneesta kangaskassista. Äidin kanssa oli myöhemmin puhetta siitä kovasta vauhdista ja äiti sanoi silloin olleensa huolissaan, ettei löydä Airia enää, jos mies pääsee näkyvistä.

Ensiapupisteellä Airi tutkittiin ja pestiin sekä todettiin, että hän ei ollut vahingoittunut. Vain nenän alla oli pieni naarmu.

Jonkin ajan kuluttua sieltä saatiin junayhteydet länteen päin kuntoon. Kuolemanjuna matkasi Savonlinnaan, jonne pommituksen vainajia on haudattu. Elisenvaaran asemalta kuljetettiin vainajia myös Kurkijoen maatalousoppilaitoksen navettaan tunnistamista varten. Heidät haudattiin Kurkijoelle.

Elisenvaaran järkyttävät kokemukset tulivat lapsena uniini, äidilläni ne säilyivät loppuun saakka. Minut pelasti paljolti nuoruuteni. Moni tilanne meni yli ymmärrykseni. Olen käynyt keskusteluja heidän kanssaan, jotka olivat pommituksen aikaan jo minua varttuneempia. He ovat kertoneet, että heidän muistikuvansa alkavat vasta pommituksen jälkeen. Kaikki aikaisempi on pyyhkiytynyt pois.

Pääsimme jatkamaan matkaa Savonlinnasta ehjällä junalla Etelä-Pohjanmaan suuntaan. Muistissa on kuinka asemilla lotat jakoivat meille kuumaa kauravelliä. Se oli juuri niin hyvää kuin Veikko Lavin Evakon laulussa kerrotaan. Lusikka oli iso, mutta se ei haitannut. Myös kalanmaksaöljyä annettiin. Kyllä Suomi meistä huolta piti.

Näin pääsimme Etelä-Pohjanmaalle. Se oli ilmeisesti Sydänmaan asema, johon tulimme. Sieltä meidät kuljetettiin Peräseinäjoen Kihniän kylään. Valde ja Aili Saarisen luota saimme evakkokodin. Tädit Esteri, Laina ja Milja tulivat lehmien kanssa perässä. Esteri ajoi hevosella mukana. He pääsivät lähellä Savonlinnaa junaan ja sitten matka joutui nopeasti Etelä-Pohjanmaalle. Mummo ja tädit olivat olleet talvisodan aikana Ilmajoen pappilassa ja sieltä oli kyselty, että missä he nyt ovat. Heitä kutsuttiin tuttuun paikkaan. Milja-täti ilmoitti, että tällä kertaa on lehmät mukana eivätkä siksi voi sinne tulla. Pappilasta laittoivat tiedon, että laidunta löytyy. Saariselle saimme sopimaan hevosen ja yhden lehmän. Näin asetuimme rehtien ja isänmaallisten eteläpohjalaisten luokse.

Takaisin joulukuun 2014 lehteen