Karjalatalolla esiteltiin kostuli, rekko ja sorokka

Kostuli on Kannaksen karjalaisen kansallispuvun kesäinen päällysvaate, on Kannaksen ja Inkerinmaan äyrämöisnaisen kansallispuvun osa ja sorokka on karjalainen ortodoksivaimojen huivimainen kansallispuvun päähine. Nämä ja paljon muuta selvisi Karjalatalon kansallispukupäivän aikana 29.9.2012. Lähes kaikki karjalaiset kansallispuvut ja kansanpuvut olivat vuorollaan esillä, kun Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenberg esitteli niitä yleisölle Muinaiskarjalan puku yllään.
Katselmuksessa olivat Suvannon seudun alueen pukujen mannekiineina: Käkisalmen kaupunki Leena Kemppinen, Metsäpirtti Helka Korpela, Pyhäjärvi Pirjo Kiiala, Rautu-Sakkola Maija Frantsi, Räisälä Liisa Puukka ja Äyräpään seutu Liisa Hakala.
Kansallispuvuista ja niiden käytöstä esitelmöi kansallispukukonsultti Taina Kangas. Hän kävi läpi pukujen tunnusmerkkejä valaisten savakko- ja äyrämöispukujen eroja.
Karjalaiset naisten kansallispuvut jaetaan kahteen eri tyyppiin äyrämöispukuihin ja savakkopukuihin. Äyrämöiset olivat Karjalan kannaksen alkuperäisväestöä, uskonnoltaan ortodokseja tai luterilaisia. Äyrämöispuvuille tunnusomaista on rekkopaidat.
Savakot olivat 1600-luvulta alkaen Savosta päin Kannakselle muuttanutta lisäväestöä. Savakkopuvut ovat ulkonäöltään pelkistetympiä kuin äyrämöispuvut.
Kansallispukutapahtumassa oli esillä joitakin tarkistettuja kansallispukuja, mutta suurempi osa oli muita kansan- ja kansallispukuja sekä perinteisiä juhla-asuja kuten feresit, sarafaanit ja savakkopuvut.
Kansallispuvut kertovat paljon suomalaisuudesta ja maamme alueellisesta kulttuurista. Puvut jäävät, vaikka kunnat ja pitäjät katoavat. Tämä näkyy hyvin karjalaisten kansallispukujen kirjossa. Useimmilla luovutetun Karjalan pitäjillä on oma kansallispuku.

Muistiinpanoja Räisälän kansallispuvusta

Liisa Puukka
Tältä näyttää Liisan puku takaa.

Liisa Puukka
Parra-Pekon Toivon tyttö

Kansallispuku on 1700- ja 1800-luvulla käytettyjen eri alueiden kansanpuku. Alueelle tyypillinen, yksilöllinen kansanpuku on aina kokonaisuus, joka muodostuu osista. Puku ilmaisi käyttäjänsä kotipaikan, varallisuuden, taidot, aviosäädyn, uskonnon ja iän sekä kertoi vuodenajasta ja vietettävän juhlan luonteesta.
Kansanpuvut olivat jo väistymässä yleismuodin levitessä, kun niitä alettiin kerätä 1800-luvun loppupuolella. Pukutoisintoja kutsutaan kansallispuvuiksi.
Räisäläläinen Theodor Schvindt on nuorena ylioppilaana, viipurilaisen osakunnan ylioppilaiden kanssa, kerännyt kansatieteellisten kokoelmien ensimmäisinä esineinä Antrean, Rautjärven ja Räisälän kansanpuvut v 1875. Schvindt toimi Ylioppilaskuntien kansatieteellisen museon intendenttinä. Yleisölle v 1916 avattu Suomen Kansallismuseo on valtaosaltaan hänen kättensä työtä. Siellä säilytetään myös Räisälän puvun tallenteet.

Tarkistuspyyntö puvusta

Räisälän kansallispuku esiintyy Helmi Vuorelma Oy:n kuvastossa jo v 1936. Vuorelma esitti tarkistuspyynnön kansallispukuneuvostolle v 1986, mutta vetäytyi hankkeesta. Asia tuli uudelleen esille v 1995, ilman tulosta. Tarkistusta hakee yhteisö, esim. kunta tai järjestö.
Esitin Humalaisten nuorisoseuralle v 2002, että he veisivät tarkistuspyynnön Räisäläisten säätiölle. Nuorisoseura, esimiehenään Aimo Kalenius, esitti asian sekä kirjallisena, että suullisena (Kerttu Pertola) säätiön kokuksessa, jälleen laihoin tuloksin.
Puvun tarkistus on ollut myös Suomen Kansallispukuneuvoston tutkijoiden sydäntä lähellä, sillä tutkiessaan yleisesti karjalaisia pukuja on niistä kertynyt paljon materiaalia Räisälän pukuun. Kansallispukuneuvoston toiminta päättyi v 2010, arkisto ja neuvonta siirrettiin Suomen Kansallispukukeskukseen Jyväskylään.

Vanhempieni rahoittama

Minun pukuni on lähes kymmenen vuoden työn tulos ja vanhempieni Elvi ja Toivo Puukan rahoittama. Tähän mennessä materiaalit ja muutaman osan teettäminen alan erityistaitajilla on maksanut 2200€.
Aluksi tutkin kirjallisuutta ja neuvottelin naapurimme, Kansallispukuneuvoston tutkijan, Leena Holstin kanssa. Hänen innostuksensa ja tukensa, muistiinpanot ja kädestä pitäen ohjeet ovat olleet suurena apuna. Tampereen Metso-kirjaston työntekijät joutuivat usein hakemaan minulle vanhoja varastokirjoja muiden julkaisujen lisäksi tutkiessani pukuja.

Liisa Puukka
Liisa Puukka esitteli valmistamaansa Räisälän kansallispukua Karjalatalon näytöksessä.

Lopulta oli aika etsiä lankoja luonnonmustan kankaan kutomiseen, siinä tuli seinä vastaan, sillä sellaista väriä ei enää saa. Pirkkalan Taito-keskuksen Marja Mäkelä etsi langoiksi tummanruskean loimeen ja mustan kuteeksi ja niin pääsin kutomaan vetopoimuhameeseen ja liiviin kankaat.
Vanuttamisen ja vetopoimuttamisen tein Tuula Kankkula-Murron ja Soja Murron ohjeilla, Sojalta sain ohjeet myös esiliinaan. Nyytingit teetin Hilkka Koivistolla, joka oli tehnyt niitä aiemminkin. Liiviin ei ole ohjetta, mutta tiedän kansallispukukonsultti Taina Kankaan tutkineen Räisälän liiviä museossa ja hän teki sen minulle kutomastani kankaasta. Paita on suuritöinen osa sekin eikä siihen ollut muuta ohjetta kuin Holstin muistiinpanot ja piirrokset museossa olevista paidoista. Hän näytti minulle myös diakuvia niistä. Kovin haparoiden työhön ryhdyin, mutta harjoiteltuani kirjontaa ja saumoja nästyykiin, sain paidankin valmiiksi.

Huntu

Hyvin tärkeä, monien hyljeksimä osa puvussa on naisen huntu. Sillä ei ole mitään tekemistä vaimoksi tulemisen kanssa, vaan se on naisen päähine. Nuoret tytöt käyttävät säppäliä tai nauhoja.
Leena Holstin kanssa asiaa pohdittuani päädyin tilaamaan hunnun Soja Murrolta, sillä hänellä on poimuttamiseen tarvittava huntupulvana ja tuntuma miten se tulee laskostaa niin, että huntu on kantajallaan napakasti ja istuvasti päässä.
Hunnusta tulevat nauhat tein Scvindtin Suomalaisia koristeita, nauhakoristeita -kirjan mallin mukaan. Senkin mallin tekotapaa sain pohtia monen taitajan kanssa, kunnes keksimme tekotavaksi palmikoimisen kahdeksalla langalla! Kuvastavaa tässä 0,5 cm leveässä nauhassa on se, miten kaikki kirjonnat, saumat, rannekkeet ym. ovat vain muutaman millin tai korkeintaan sentin levyisiä ja napakoita. Yhdyssaumat pulleita kuin herneen palot!
Samalla tekniikalla tein vielä alushameen vanhoista käsin kudotuista pellavapyyhkeistä saadakseni hameeseen runsautta, sillä siten pukeutuivat esiäiditkin vanhat kuluneet hameet alle ja paras päälle. Nyt harjoittelen vikkelien tekoa sukkia varten. Äitini opetteli 80-vuotiaana pirtanauhan teon ja teki minulle säärisiteet, joilla saan neulesukat pysymään ylhäällä.

Korut ja kostuli

Korut ovat hopeaa ja valmistettu Räisälästä löytyneiden esikuvien mukaan. Seppä Kulta-Seppo (Seppo Reponen) on tehnyt koruni ja osan napeista osa on ostettu nappikaupasta osa on Vuorelmalta. Tällaiseen nappivalintaani vaikutti yksi museossa oleva liivi. Selitystä voi vain miettiä, oliko nappeja kadonnut vai onko ne saatu lahjoina eri aikoina, eikö ollut varaa ostaa kaikkia nappeja kerralla?
Vielä puuttuu päällysvaate, kostuli tai sarkaviitta. Se vaatii jälleen kankaan kutomisen... Ohjeet niihin löytyy, sillä päällysvaatteet eivät eronneet niin paljon paikkakunnittain Karjalassa. Onhan monen alueen puvut tarkistettu ja niistä on mallit näytteillä Suomen Käsityön museossa, eipä vaan ole Räisälän pukua!

Rahoitusta tarkistukseen

Minulle on tärkeää, että pukuni on mahdollisimman lähellä sitä, mitä käytettiin Karjalassa kansanpukuna 200-300 vuotta sitten. Siksi vetoan jälleen säätiöön rahoituksen saamiseksi tarkistukselle. Sitten, kun puku on tarkistettu, malli museossa ja ohjeet kaikkien saatavissa on uusien pukujen valmistajilla helpompaa kuin on minulla ollut.
Haluan erityisesti muistuttaa, että tarkistettu puku ei syrjäytä aikaisempia Räisälän pukuja. Vanhaa pukua voi käyttää ja tarvittaessa täydentää tarkistetun puvun osilla. Tarkistaminen rikastuttaa paikallista kansallispukukulttuuria.
Mielessäni vihin pukuni käyttöön Räisälässä 16.06.2012 Räisälän kirkon 100-vuotisjuhla jumalanpalveluksessa ja vielä Humalaisten nuorisoseuran 110-vuotisjuhlassa. Parhaalta tuntui, kun kävelin puvussani Humalaisten kylätiellä ja seisoin kunniavartiossa muistokivellä, Juoneksen aholla.
Sain ylpeänä esitellä pukuani 29.09.2012 Karjalaiset kansallis- ja kansanpuvut näytöksessä, Karjalatalolla Helsingissä.
Työn myötä arvostukseni entisiä käsityöntaitajia ja nerokkaiden ratkaisujen suunnittelijoita kohtaan kasvoi entisestään. On suuri ihme miten taidokkaat, pikkutarkat yksityiskohdat on toteutettu sen aikaisissa valaistus- ja apuvälineolosuhteissa!

Lähteet: Leena Holst: Kansallispuku ja hänen tutkijan muistiinpanot. Pirkko Sihvo: Palava mieli Kansatieteellinen argeologi Theodor Schvindt. www.kansallipukukeskus.fi

Takaisin joulukuun 2012 lehteen