haikosia
Rauni ja Yrjö Haikonen sekä Aini Hytönen Eurajoen juhlassa.
Takana säätiön sihteeri Kirsti Mäkitalo.

Räisälä-juhliin myös ulkomailta
Eurajoella kesä-heinäkuun vaihteessa pidetyt Räisälän 67. pitäjäjuhlat keräsivät väkeä ulkomailta saakka. Erilaisista vaikeuksista huolimatta tuli juhliin Härskeensaaren Haikosia Ruotsista. Säännöllisesti juhlissa käynyt Yrjö Haikonen on joutunut nykyisin pyörätuoliin, mutta hänen vaimonsa Rauni (o.s. Puumalainen) avusti hänet Suomeen ja juhlaan Årjängistä kumpanakin päivänä. Rauni itse meni 3-vuotiaana Ruotsiin sotalapseksi, kävi välillä Suomessa, mutta palasi Ruotsiin.
Yrjön sisar Aini Hytönen (o.s. Haikonen) asuu nykyään Haningessa Ruotsissa. Hän kertoo kolmikon olleen erittäin tyytyväisiä juhlamatkaan, koska saivat tavata monia sukulaisiaan.
- Oli todella kiva olla mukana Räisälä-juhlassa Eurajoella kun vielä oli serkku Maire Killström (o.s. Haikonen) perheineen Eurajoelta ohjelmissa tyttärineen. Sari Nieminen ja Mervi Tammi esiintyivät sankarihaudalla, ja heidän lapsensa soittivat Eurajoen musiikkiesityksissä.
- Saimme tavata kaikki Mairen sisarukset, kun yllätyksenä veljensä Pentti Haikonen oli mukana ensi kertaa juhlissa Espanjasta asti ja sattuivat kaikki sisarukset olemaan mukana lauantaina, iloitsi Aini Hytönen.

Räisälän 67. pitäjäjuhlasta kerrotaan enemmän kuvin ja sanoin Pitäjäjuhla-sivulla.

Mervi Tammen puhe sankarihaudalla

Olen äitini puolelta karjalainen. Äitini on syntynyt Räisälässä, tarkemmin Härskeensaaressa ja lähtenyt sieltä evakkoon pienenä lapsena. Minäkin pidän itseäni jollain lailla karjalaisena ja räisäläisenä. En tietenkään ole siellä koskaan asunut ja käynytkin vain yhden kerran. Karjalaisuus on kai ollut meillä suvun keskuudessa aina läsnä; puheessa kuvissa tarinoissa ja tavoissa. Lapsuudesta ovat erityisesti jääneet mieleeni kokoontumiset mummolassa, karjalanpiirakat ja suuret sukujuhlat.
Viime kesänä kävimme siskoni kanssa vihdoin ensimmäisen kerran karjalassa sukumme kotiseudulla. Äitini sitä oikeastaan ehdotti. Hän halusi näyttää meille mistä hän ja sukumme ovat kotoisin.
Karjalan luonto näytti kauniilta aurinkoisessa ja lämpimässä säässä. Maisemasta oli helppo erottaa suomalaiset rakennukset. Rapistuneitahan ne olivat, mutta niiden ja vanhojen kuvien avulla pystyin piirtämään mieleeni kuvan siitä karjalasta, jonka suomalaiset joutuivat jättämään. Niin ainakin luulen.
Omalta osaltani matkan kohokohta oli tietysti vierailu äitini synnyinkodissa, joka oli edelleen pystyssä. Bussi ei päässyt aivan perille asti koska tie kävi melko kapeaksi. Kävelimme loppumatkan perille. Matkan varrelle oli ilmestynyt venäläisten rakentamia kesäasuntoja. Niistä en pitänyt ollenkaan. Ne olivat vieraannäköisiä karjalaisessa maisemassa.
Mutkan takana alkoi näyttää tutummalta. Olin nähnyt äitini kotitalosta valokuvia, uusia ja vanhoja, ja kuullut tarinoita. Jokseenkin tiesin mitä odottaa.
Siellä talo seisoi harmaana mäen kupeessa aivan Vuoksen rannalla suurin piirtein siinä asussa kun äitini perheineen sen olivat lähteissään jättäneet. Laudoittamaton hirsipinta tasakertaan asti, punamullasta aavistus jäljellä pohjoisella seinustalla, lautarakenteinen ullakko-osa, räystäiden alla jäämiä muuten poishuuhtoutuneesta keltamullasta. Myös hirsinen saunarakennus rannassa ja taitekattoinen kivinavetta olivat tallella.
 sari ja mervi
Sari Nieminen (vas.) ja Mervi Tammi esiintyivät sankarihaudalla. He soittivat yhdessä Von Kothenin Hymnin, minkä jälkeen kuultiin Mervin puhe.

Talossa nykyisin asuva mies oli paikalla ja hän tuli meitä pihalla vastaan. Yhteistä kieltä ei ollut. Mutta jotenkin, ainakin tulkitsimme niin, saimme mennä rantaan katsomaan. Kahvipaketti taisi auttaa luvan saannissa. Tuskin talon asukas silti lopultakaan ymmärsi keitä me olimme ja miksi halusimme hänen pihaansa tunkea.
Tuntui jännältä siinä pihassa ajatella miten mummo ja pappa ja äiti sisaruksineen olivat asustaneet täällä, tehneet työtä, olleet, leikkineet. Mielessäni suoristin kuistin, siivosin pihan romuista ja niitin heinän. Ei varmasti ole ollut helppoa jättää sitä näkymää tietäen, ettei koskaan enää voisi palata.
Monien karjalaisten kotipaikoilla on jäljellä enää kivijalka, kaikilla ei edes sitä. Tuntui aika onnekkaalta, kun oli kokonainen pihapiiri jäljellä. Mietin vain miten kauan. Miten kauan rakennukset voivat enää pysyä pystyssä lähes hoitamattomina. Toisaalta on hyvä, ettei rakennuksiin ole juuri koskettu, ettei niitä ole muutettu. Ehkä on parempi, että ne saavat rauhassa rapistua ja hävitä pikkuhiljaa pois. Pahempaa olisi, jos äitini synnyinkoti purettaisiin venäläisen datsan tieltä. Mutta meillä ei taida olla paljon keinoja vaikuttaa siihen, mitä karjalassa tulee säilymään ja mitä tuhoutumaan.
Monella karjalankävijällä on tapana tuoda muistoksi mukanaan pala karjalaa. Sata grammaa ja desilitra kerrallaan, joku pihakasvi tai pussillinen maata tai kivi entiseltä kotipihalta. Niin mekin teimme. Toimme matkaltamme muistona mummon kotipihasta kukan. Kuljetimme sen pullossa suomeen ja nyt se kasvaa siskoni kukkapenkissä.
Paras anti matkasta liittyy kuitenkin tarinoihin ja muistoihin. Matkalla oli mukana henkilöitä, joilla oli omakohtaisia kokemuksia Räisälästä. Kaikki muistot ja tarinat, vaikka ihan pienetkin, saavat talot, tienvieret, kivet ja metsänreunat elämään myös meidän mielissämme, jotka emme siellä ole itse koskaan asuneet.
Luulen niin, että matkani Räisälään ei jäänyt viimeiseksi. Haluaisin käydä siellä vielä jonkun ajan kuluttua uudelleen. Ehkä jonain päivänä vien myös oman jälkikasvuni sinne äitini synnyinmaille. Kuka tietää, ehkä hekin löytävät vielä räisäläisyyden itsestään.

Lue lisää pitäjäjuhlasivulta..

Pitäjäjuhla-sivulla kerrotaan Räisälän 67. pitäjäjuhlasta lisää kuvin ja sanoin.
Takaisin syyskuun 2012 lehteen