Tiira Ensio: Epätoivon lautta eli kuinka pakenin muukalaislegioonasta

Palkkasoturin pakomatka - 1200 km kumilautalla

Palkkasoturin pakomatka - 1200 km kumilautalla

Sitkeän suomalaisen selviytymistarina herätti ylen määrin puheen- ja ihmettelynaihetta maailmalla vuonna 1953. Kahden miehen pako muukalaislegioonasta muuttui viikkojen ajelehtimiseksi pienellä lautalla Intian valtamerellä. Ensio Tiira pelastettiin 32 päivän jälkeen 1200 kilometrin päästä paikasta, josta miehet pakenivat.
YLE:n verkkosivuilla (http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&a=4067) on luettavissa noin 15 minuutin mittainen 6.9.1953 tehty Ensio Tiiran haastattelu. Siinä 25-vuotias räisäläismies kertoo liittymisestään muukalaislegioonaan ja pakomatkastaan Intian valtamerellä.
Ensio Tiiran, sitkeän suomalaisen, selviytymistarina ilmestyi kansainvälisenä juttusarjana sanomalehdissä ympäri maailmaa. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan nimeltä Epätoivon lautta (Raft of despair). Se ilmestyi englanniksi vuonna 1954. Myöhemmin teos julkaistiin useilla kielillä, muun muassa suomeksi, italiaksi ja espanjaksi.
Radioteatteri on tehnyt kirjasta 23-osaisen luentasarjan. Se esitettiin Radio Suomessa vuonna 2006 ja uusintana yleisön pyynnöstä kesällä 2007.

Pako muukalaislegioonasta

Haastattelussa vuodelta 1953 kerrotaan, että Ensio Tiira (1929-1981) oli lyhyt, tanakka, vaalea, mieleltään karjalainen ja siihen aikaan raumalainen merimies. Hän kertoo heitä olleen viisi meripoikaa, jotka pestautuivat suuren rahan toivossa Ranskan muukalaislegioonaan 1952.
- Lääkärintarkastuksen läpäistyämme lähdimme kohti Afrikkaa, missä alkoi seitsemän kuukauden kova sotaharjoitus. Päivittäin oli polttavassa helteessä 45 km marsseja, kuvailee Ensio tapahtumien alkua.
Tiiran mukaan koulutuksen jälkeen käynnistyi tuhansien palkkasotureiden laivakuljetus Afrikasta Indokiinaan. Kertomukset ranskalaisten kärsimistä tappioista siirtomaasodassa saivat Ensio Tiiran ja hänen ruotsalaisen ystävänsä Fred Ericssonin pohtimaan pakomatkaa laivalta. He päättivät paeta laivasta lähellä Sumatran rannikkoa 23. helmikuuta 1953.
- Pako oli Ericssonin idea. Hän näytti kartalta, että Sumatran kärki olisi sopiva kohde. Meillä oli 1,5x1,5 metrin kokoinen kumilautta. Sidoimme pitkällä köydellä sen kiinni itseemme ja hyppäsimme lautan perässä mereen keskellä Tropiikin mustaa yötä. Sumatran kärjen majakka näkyi hyvin laivasta, mutta ei näkynytkään enää alhaalta merestä. Koska ranta oli näkösällä, kuvittelimme selviävämme muutaman tunnin melonnalla. Eväinä meillä oli kuusi voileipää, litra viiniä ja pieni pala makkaraa.

Merivirta vei mukanaan

Kaksikko lähti pakomatkalleen Sumatran saaren lähettyviltä. Heillä oli näköyhteys Sumatran kärkeen, mutta he eivät osanneet huomioida merivirtoja. Melonnasta huolimatta ne veivät lautan kauemmas merelle. He ajelehtivat tyrskyävällä Intian valtamerellä ilman ruokaa ja juomaa.
- Kerran päivässä yleensä satoi. Silloin keräsimme plastiikkapaperin avulla vettä pulloon. Yritimme pysytellä hengissä pyydystäen vedessä olevia kaloja ja äyriäisiä. Myöhemmin ilmestyivät isot hait, jotka tönivä piskuista pelastuslauttaamme. Yritimme pitää ne loitolla melalla huitomalla. Näimme ajelehtiessamme 20-30 laivaa, mutta ne eivät havainneet meidän heilutteluamme.

Päiväkausia helottava aurinko sekä ruoan ja juoman puute vievät miehiltä voimat. Lopulta Ericsson ei enää jaksa.
Matkan kahdeksantenatoista päivänä Fred Ericsson kuoli kuumuuteen, nälkään ja janoon.
- Olin nukkumassa, kun rupesi satamaan. Purautin kaveria ylös keräämään vettä, mutta hän ei noussutkaan enää. Olimme tehneet sopimuksen, että jos toinen heistä kuolisi, jäljelle jäänyt hautaisi hänen ruumiinsa päästyään maihin. Niinpä säilytin hänen ruumistaan viikon lautalla.
Niissä olosuhteissa on selvää, että pari päivää myöhemmin ruumis alkoi mädätä. Matkan 25. päivänä Tiira joutui pudottamaan ruumiin veteen ja se joutui haiden syömäksi.
- Olin väsynyt, joten ruumiin saaminen mereen olisi ollut kova ponnistus, mutta hait helppasivat. Ne täristivät ja yrittivät kaataa lautan, kuvailee Ensio Tiira haastattelussa tapahtumia, joiden kertominen on selvästi vaikeata.

Pelastava alus saapuu

Ericsson menehtyi 18 päivän jälkeen. Ensio Tiira pelastettiin 32 päivän jälkeen 1200 kilometrin päästä paikasta, josta miehet pakenivat. Englantilainen Alendi Hill -niminen laiva löysi nälkään ja janoon kuolemaisillaan olevan, kuihtuneen miehen 27. maaliskuuta 1953.
- Löin melalla lautan metalliseen pintaan jolloin laivasta huomattiin minut. Se kierteli ympärillä kunnes 3,5 tunnin päästä minut nostettiin ylös. Sidoin itse köyden ympärilleni ja huusin Hiiop!
Hän kertoo, että nälkä oli kova, mutta laivan henkilökunta tajusi, ettei vahvaa ruokaa voinut antaa. Aluksi ruokana oli vettä, maitoa ja munanmurusia.
- Normaalisti painoin 57kiloa, mutta kun minut pelastettiin, olin kuihtunut 25-kiloiseksi. Singaporeen matkaavassa laivassa oli kuitenkin hyvä olla. Samoin Singaporen sairaalassa, missä oli mukavia hoitajia. Siellä nautin myös ensimmäisen aterian, kulhollisen keittoa, 1. huhtikuuta 1953.
Singaporessa oli suomalainen tankkilaiva Wiima, minkä kapteenin Merimaan kanssa sovimme, että saan laivassa matkan kotiin maksamalla sen työllä. Toukokuussa Ensio Tiira matkusti takaisin Suomeen. Syyskuussa tehdyssä haastattelussa häneltä kysytään tulevaisuuden suunnitelmia.
- Eikös se tiira ole merilintu joten merille, kuului vastaus.

Ensio Tiira kuoli Ruotsissa 1981.

Kullervo Huppunen
Tietolähteet:
Yleisradion arkisto
Wikipedia

Ensio Tiiran vertaansa vailla oleva selviytymistarina ilmestyi ensin kansainvälisen uutistoimiston välittämänä juttusarjana lukuisissa sanomalehdissä ympäri Eurooppaa ja sen ulkopuolella. Romaani ilmestyi ensin englanniksi vuonna 1954. Kirja oli aikanaan suuri puheenaihe ja se julkaistiin useilla kielillä, muun muassa italiaksi ja espanjaksi.
Romaani oli suomalaisten kirjastojen jonotetuimpia teoksia pitkään. Vuonna 2006 siitä saatiin lukevan yleisön kovasti toivoma uusintapainos.

Takaisin kesäkuun 2008 lehteen