Matkalla mukana olleita Pelkosien jälkeläisiä juurillaan!
Tässä Tuomas Heikinpojan (1858-1953) jälkeläisiä.
Tässä kuvassa on Heikki Heikinpojan (1861-1917) jälkeläisiä.
Kivijalkasafari sai mietteliääksi
Lähisuvussamme Pelkonen-nimi eli vain enoni Hannun, äitini pikkuveljen, kautta. Karjala taas on minulle elänyt lähinnä äitini serkun miehen, hausjärveläisen maanviljelijän Aarne Vihtosen (synt. 1923, kotoisin Viipurin maalaiskunnasta) kiehtovissa tarinoissa ja muistoissa.
Tilanne alkoi muuttua muistaakseni 2006, kun äitini kertoi porilaisen Irma Vuorisen yllättävästä yhteydenotosta. Vuorinen oli alkanut erilaisten julkisten rekisterien avulla koristella Räisälän Pelkosten sukupuuta nimin ja tarinoin, ja melkoinen joulukuusi siitä Irman ansiosta tulikin. Laajaa sukututkimusta tehneille sitä ei tarvinne selittää, mutta työmäärä on ollut käsittämätön. Vielä ällistyttävämmältä tuntui, että Vuorinen näyttää hallitsevan koko massiivisen aineiston ulkomuistista.
Tutkimuksen ensimmäinen hedelmä oli sukutapaaminen Harjavallassa kesällä 2007. Paikka oli strategisesti oivallinen, sillä Räisälän väkeä sijoitettiin jatkosodan jälkeen Lounais-Satakuntaan, jossa sen jälkeläisiä yhä runsaahkosti asuu.
Kun sukukokouksen jälkeen tarjottiin mahdollisuutta matkustaa Räisälän maisemiin kesäkuussa 2008, epäröin hetken, mutta ajattelin olevani matkan isoäidilleni, äidilleni ja pyyteettömästi raataneelle Irmalle velkaa.
Asia sai sinetin, kun sukukokouksessa täysin yllättäen tapaamani vanha tuttu, helsinkiläinen asianajaja Petri Kekki paljastui hänkin Pelkosen suvun jäseneksi ja kertoi lähtevänsä matkalle poikiensa Tatu ja Joonas Järvenrannan kanssa.
Varsinaissuomalaista sukujuurta oleva vaimoni näytti ihmettelevän, mitä Kannakselta kuvittelisin löytäväni. Aiemmin olin päivänvalossa tutustunut alueeseen vain Pietarin-junan ikkunasta keväällä 2000.
Niin, mitä? Sotahistoria on Petriä ja minua kiinnostanut aina, ja siinä mielessähän Kannas on varma nakki. Viipuriin tullessa pohdin, miltä kauas Linnansillan eli väliaikaisen turvan taakse jääneistä pojista tuntui 20.6.1944 nähdä, että linnantornissa liehuu jo neuvostolippu. Muolaanjärven kuulemma perinteisen "automarketin" kupeessa jököttää hajalle ammuttu tai räjäytetty Mannerheim-linjan bunkkeri. Räisälän tuhotun suomalaisen sankarihautausmaan paikalla seisoo nyt muistomerkki, jonka sankarivainajalaatoista löytyy myös 10 Pelkonen-nimeä. Monumenttia ei onneksi ole edes tässä ilmeisen anarkian, kurjuuden ja kiihkovenäläisyyden ilmapiirissä vandalisoitu.
Tällaista muistojen materiaalia Kannaksella riittää, mutta vähitellen aloin löytää outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta tähän pääosin ennestään ventovieraaseen porukkaan. Loppumatkasta takapenkkiosaston lauluveljekset Antti ja Arto Pelkonen ja paimiolainen Jussi Pelkonen tuntuivat melkein vanhoilta kavereilta. Kännykkänumerot on vaihdettu, ja varmasti otan yhteyttä.
Ikätoverini Petri arveli, että ihminen ikääntyessään vaistomaisesti alkaa etsiä jonkinlaista suojaa tai turvaa vanhoista juuristaan. Taitaa olla oikeassa. Mukavaa porukkaa kaikki 37 sielua.
Käkisalmelaisessa kafeteriassa järjestetty ryhmämatkaruokailu oli, myönnän, järkytys. Ilman ravintola Capitan Morgania Käkisalmen torin laidalla reissu olisi mennyt olut- ja limpparipaaston merkeissä. Paikka löytyi uhtualaislähtöisen, erinomaisen oppaamme Natalian neuvosta.
Jos Petri ei olisi tuonut Suomesta ruokareserviä, hänen poikansa eivät olisi panneet suuhunsa 3,5 vuorokauteen taatusti yhtään mitään paitsi jäätelöä. Kulinaarisia kohokohtia tarjosivat bussimatkojen kahvihetket voileipineen.
Oman, laajan matkustushistoriani ihan kohokohtiin nousee käynti Konevitsan luostarissa ensimmäisenä varsinaisena matkapäivänä. Aika pysähtyi. Laatokan ulapat saivat haukkomaan henkeä, ja luostarisaaren pitkät valkoiset hiekkarannat panivat mietteliäiksi. Suomen hallussa Konevitsa olisi varmaan massiivinen turistirysä, josta ortodoksimunkit sikoineen, kanoineen ja lehmineen olisivat ajat sitten paenneet bisnesmiesten hotellisuunnitelmia. Kumpi sitten on parempi? Uintireissu saaren itärannan autiolta, hiirenhiljaiselta fantastiselta hiekkarannalta vei lähes unenomaiseen tilaan, josta Laatokan arktisen kylmä vesi kyllä herätti nopeasti.
Vesistöjen halkomaa Räisälää pidettiin kuulemma suomalaisen Karjalan kauneimpana pitäjänä. En ihmettele, pulahdettuani Pelkosen veljesten kanssa maidonlämpöiseen Vuokseen Ivaskan vanhansillan kupeesta. Näky oli kuin postikorttimaisemasta, jollaisia täältä löysi, kunhan päätään jaksoi kääntää. Ja löytyihän se pakollinen esi-isien mökin kivijalkakin, kunhan Pelkosen Antti tarpeeksi kauan villiintynyttä ryteikköä jaksoi kuopia. Pojat ottivat jopa kivijalan palasia matkamuistoksi, kuin Lepikon torpan multaa.
Enpä olisi uskonut, mutta oli tämä ihan toista kuin tarkoitukseton makailu espanjalaisella täpötäydellä rannalla kiljuvia kakaroita kuunnellen. Jos kutsu vielä käy, saatanpa lähteä uudestaankin.
Jutun kirjoitti:
Pekka Holopainen Helsinki
(Ilta-Sanomien urheilutoimittaja)
Heikki Heikinpojan (1861-1917) jälkeläinen
Antti Heikinpojan (1866-1911) tyttärentytär Aino Salmi mökkikylässä.