Raumalla otettu kuva, mukana Pokkisen muun perheen lisäksi kuvassa myös
Anna Puranen, joka siis on Helena Pokkisen (os. Puranen) äiti.
Talvisodan alettua 30. marraskuuta
Räisälän Särkisalon Marttilankolkka vuonna 1939
Se oli joulukuinen perjantaiaamu (8.12.), jotain kummallista oli selvästikin tekeillä, joka ihmetytti minua. Meille oli tullut Kannakselta evakkoja, jotka yöpyivät tuvan lattialla (Katri-sisko on tämän kertonut). Hämärä ja hätäinen tunnelma.
Äiti käski pukea lämpimästi päälle, monet vaatekerrat päällekkäin, parhaat päällimmäisenä. Sitten istuttiin pöydän ympärille kaikki syömään, äiti sanoi että syökää vahvasti, ei tiedä milloin taas saadaan ruokaa.
Hevosella tuli joku meitä hakemaan, sellaisella pitkänmallisella reellä. Meillä lapsilla oli hauskaa, ei oltu koskaan missään kauempana käytykään... siinä vain lähellä setälässä ja enolassa ja kummeilla. Iloa kyllä vaimensi äidin suru ja itku, eli loppujen lopuksi tunnelma oli sittenkin alakuloinen - vaistosimme, ettei tämä nyt sittenkään ihan hauskaa ollut. En tiedä, mihin hevoskyydillä menimme, linja-autollakin matkustimme ennen kuin pääsimme rautatieasemalle. Maire-siskoni muistaa, että autossa oli kova itku ja huuto, ihmiset voivat pahoin, ja haju oli sen mukainen. Isämme ei tullut mukaan, hänet oli määrätty ikänsä vuoksi linnoitustöihin.
Myllypellon asemalla junaa odotellessa tuli ilmahälytys. Kaikki juoksivat pommisuojaan; äiti kantoi Heikkiä sylissään, minua kantoi eräs sairaanhoitaja ja Mairea sotilas, toiset lapset juoksivat itse. Jostain syystä sairaanhoitaja ja minä putosimme ojaan, josta sotilaat meidät vetivät äkkiä ylös. Muistikuvani siitä ja pommisuojassa olosta olivat kummallisia - näin pommisuojan ikkunasta(!), että sotilas kaivoi perunoita siinä pellolla ja katsoi meitä ja nauroi... äiti sanoikin aina, että olin nähnyt unta tai hourailin.
Junamatka
Asemalla menimme junaan, se oli härkävaunu. Istuimme "lauteilla" niin kuin saunassa,
kamiina oli siinä keskellä. Vanhemmilla oli lapsissa pitelemistä, etteivät polttaneet
itseään, mutta kyllähän niitä vahinkoja siltikin tuli - äiti ei niistä paljoa puhellut
jälkikäteen. En muista paljoakaan siitä pitkästä matkasta, huonoa oloa ja väsymystä; sain
eräältä sotilaalta pastillin (ehkä se oli Sisu-pastilli).
Äidillä ja Katrilla 9-v. oli kova huoli ja paimentaminen, missä Mairen kanssa milloinkin
olimme. Mairen muistikuvan mukaan olimme lähteneet kahdestaan seikkailemaan, olimme
ähneet jonkin suurmiehen patsaan, ja sitten juosseet takaisin äidin luokse, koska patsas
oli jotain niin kamalaa, kuin kuollut ihminen. (Taisimme olla kaiken kaikkiaan aika
ärkyttyneitä kaikesta kokemastamme, ja mielikuvitustakaan meiltä ei puuttunut.)
Aina pysähdyspaikoissa Veikko 13 v. ja Väinö 11 v. lähtivät myös ulos seikkailemaan, äiti
oli "syvän sykkyrällä" että ehtivätkö pojat takaisin junaan. Ei mikään ihme, että äidin
hiukset olivat jo aika nuorena aivan harmaanvalkoiset, niin paljon murhetta hänellä
suurperheen äitinä oli; onneksi Katri vanhimpana tyttärenä auttoi äitiä huolehtimalla
pienemmistään, kuten 2-vuotiaasta Heikistä.
Räisälässä otettu kuva, Liisa on alle 2 -vuotias ja perheen nuorin.
Isäkin tulee Pohjanmaalle
Vihdoin olimme Pohjanmaalla, Ilmajoella. Meidät vietiin erääseen suureen kouluun, missä
saimme siskon kertoman mukaan hernekeittoa. Erään ison talon emäntä "valitsi" meidät,
vaikka meitä oli 6 lasta - olimme hänen mielestään niin kiltin näköisiä. Meidät
sijoitettiin pieneen kamariin. Saimme kuumaa vettä, mikä maistui savulta, se oli keitetty
takan ritilällä, siitä maku.
Äiti sai käydä keittämässä ruokaa talon tuvassa, mutta ei kaksi emäntää oikein sopinut
saman hellan ääreen. Sieltä muutimme vähän suurempaan asuntoon, ja sitten tuli isäkin jo
kotiin. Hänellä oli repussa äidin kahvimylly, valokuvia, paras pöytäliina ja liinan sisällä
mehupullo, joka oli mennyt rikki ja liina meni siis pilalle. Isä toi myöskin Mairen ja
minun kauniit, äidin tekemät nuket, jotka olivat meiltä jääneet. Muistan, että nukeilla
oli ihanat vihreät mekot, joissa oli pieniä punaisia kukkasia.
Isällä oli ollut jännittäviä hetkiä linnoitustöissä ollessaan. Kerrankin hakiessaan kuormaa
Myllypellon asemalta tuli ilmahälytys. Isä meni seisomaan erään kivinavetan seinän viereen,
mutta jokin "sisäinen ääni" toisteli: "Mene pois!" Hän siirtyikin siitä n. 50 m toisen
rakennuksen suojaan. Hetken kuluttua putosi pommi ja räjähtäessään hajotti osan kivinavetan
seinää - paikkaa, jossa isä-Heikki oli vähän aikaa sitten seisonut. Jälkeenpäin isä
muisteli tuota tapahtumaa, ja oli kiitollinen varjeluksesta.
Raumalle jäätiin
Pohjanmaalta lähdimme Raumalle, emmekä jatkosodan alettua enää menneetkään takaisin
Karjalaan, vaan jäimme Raumalle. Isä kyllä kävi katsomassa Marttilankolkalla, mutta siellä
oli kaikki rikottu - niinpä isä ja äiti päättivät, ettemme menekään takaisin, ja hyvä
olikin, koska sieltä olisimme uudelleen joutuneet lähtemään pois.
Isä oli vanhempien poikien (Veikon ja Väinön) kanssa aloittanut oman talon rakentamisen,
lähelle Raumaa, Vasaraisille joka oli Rauman maalaiskunnassa. Paikka tuntui hyvältä,
koulut ja työpaikatkin olivat lähellä. Jäimme siis Raumalle, siellä oli paljon muitakin
"kolkkaisii". Meidän perheeseemme syntyi vielä 2 lasta, Matti ja Kirsti.
Mukava muistikuva isommille lapsille on jäänyt siitä, kun saimme Raumalle oman
Sunteri-lehmämme Karjalasta. Sunteri toimitettiin junalla perille - lehmänkello on
vieläkin tallessa.
Isä, äiti ja kaksi vanhinta veljeä ovat poisnukkuneet, meitä on jäljellä 6 Helena ja
Heikki Pokkisen perheestä, ikäihmisiä kaikki, 63-77 vuoden väliltä. Itse olen mutkien
kautta päätynyt tänne Pöytyälle (ent. Karinainen) Varsinais-Suomeen, Kyrön kylään - muut
sisarukset asuvat Satakunnassa.
Muistelee helmikuussa 2008
Liisa Lahti o.s. Pokkinen
sodan alettua 4-vuotias