Sydämeltään karjalainen murrepakinoitsija
Irja Kavenius kaipaa oikeanlaista karjalaisten arvostamista
Lehtemme lukijoita ovat numerosta toiseen ilahduttaneet hersyvällä Särkisalon murteella kirjoitetut pakinat. Tarinoiden ja muistelusten takana oleva Irja Kavenius (o.s. Kaatonen) täyttää 80 vuotta (s. 20.6.1928). Hän kertoo olevansa ennen kaikkea sydämeltään karjalainen, ja siksi halunnut myös säilyttää murteensa mahdollisimman alkuperäisenä.Irja Kavenius kertoo isoisänsä tulleen Antreasta Räisälään 1880-luvulla. Heidän kotinsa oli Korpelan kylässä Särkisalossa, missä Irja asui lähellä serkkuaan, lehtemme pitkäaikaista päätoimittajaa Juhani Kaatosta. Yhtenä merkittävänä asiana ja kokemuksena Irja pitää jatkosodan aikana Räisälässä vietettyjä vuosia.
- Oli ihanaa aikaa kun päästiin takaisin Räisälään. Ensimmäisen evakkomatkan aikaan olin vielä niin nuori, että henkilökohtaiset muistot olisivat olleet paljon köyhemmät. Se olisi ollut näin jälkeenpäin ajatellen raskasta. Nyt ehti saada koti-Karjalasta muistoja itselle. Ei päivää mene ettei niitä aikoja muistele. Ennen nukkumaan menoa ovat mielessä kotipolut, kuvailee Irja.
Irja kuului ikäluokkaan, joka pääsi viimeisinä lapsina ripille Räisälässä 7.5.1944. Kesällä olikin sitten edessä evakkomatka, ja hän oli silloin lehmiä kuljettamassa.
- Sillä matkalla sai kokea monen laista kohtelua. Jotkut ajoivat jopa kovin uhkauksin evakkoon tulijat pois omilta mailtaan. Toisaalta mieleen on erityisesti jäänyt yksi ystävällinen emäntä, joka keitti meille lämmintä ruokaa.
Murheita evakossa
Jos olivat muistot Räisälässä vietetyistä hetkistä mieluisia, niin samaa ei voi sanoa
evakkoajan alkuvaiheista.
- Isä kuoli 1944 Jalasjärvellä sairastettuaan syöpää ruokatorvessa. Hänet on myös haudattu
sinne. Kun isä kuoli, niin äiti halvaantui. Olosuhteillakin oli varmasti oma merkityksensä.
Meillä oli asuntona jonkinlainen komeron tapainen huone, missä ei ollut lämmitetystä.
Talvella piti olla huopatossut jalassa nukkumassa.
Irja kertoo, että hänen äitinsä ei oikein toipunut halvauksesta. Hänen piti olla hoitamassa
äitiä, ja apuna että tämä pärjäsi. Kaiken lisäksi heille osoitettiin kylmä tila
asuinpaikaksi.
- Se oli katalasti tehty. Ei siitä mitään tullut, että olisimme äidin kanssa sellaisessa
paikassa pärjänneet. Äidille oli muutenkin raskasta kun ei ollut mitään turvaa. Niinpä
muutimme 1949 äidin kanssa Helsinkiin. Ei niissä olosuhteissa ollut paljoa mahdollisuuksia
käydä kouluja, muistelee Irja Kavenius kovia aikoja evakkoelämän alkuvaiheessa.
Murretta ei saa jättää
Murre ei ole säilynyt Irjan mielessä sattumalta. Hän kertoo äitinsä jo sanoneen, että murretta ei saa jättää. Irja kertoo pitäneensä tietoisesti tavoitteenaan säilyttää räisäläinen murre. Hänenkään mielestä sitä ei saa päästää unohtumaan.
Särkisalolaiset Irja Kavenius ja Maija Ailasmaa on nähty juhlissa usein kirjapöydän takana.
Irja Kavenius.
- Olen ollut kauan täällä Helsingin seudulla, missä murre ei ole sekoittamassa, kun ihmisiä
on eri puolilta Suomea ja puhutaan monenlaisia murteita. Toisaalta esimerkiksi Satakunnassa
on voimakas murre, mikä helposti vaikuttaa myös karjalaisten tapaan puhua.
Murrepakinoissaan Irja kertoo pyrkivänsä kirjoittamaan niin kuin kot-Karjalassa haastettiin.
Joskus putkahtavat mieleen vanhat murresanat, jotka ovat jääneet johonkin itämään. Kun
sanoja tai asioita tulee yllättäen mieleen, hän kirjoittaa ne äkkiä paperille. Meidän
riemuksemme saamme niitä myöhemmin maistella lehden teksteissä.
Irja Kavenius kertoo tehneensä myös omakustanteisen kirjan, Irja kirja, vuonna 2002. Hän
ei tehnyt sitä myyntiin, vaan se oli suunnattu lähinnä Kaatosen sukuseuralle.
Väheksyvää suhtautumista
Irja on suivaantunut tapaan, millä karjalaisten evakkokokemuksesta puhutaan. Hänen mukaansa
karjalaisista annetaan helposti räikeän pinnallinen ja mitätön kuva - kyllä ne sen
kestivät - niillä tulee ilo pintaan vaik syvän märkänis.
- Vaikka karjalan heimo olikin vahva ja osasi voittaa vaikeudet, annetaan joskus sellainen
kuva, että kaikki oli helppoa. Se ei suinkaan pidä paikkaansa. Vanhoja ihmisiä reväistiin
juuriltaan. Heidän kuten tietysti nuorempienkin oli sopeuduttava, nöyrryttävä. Oma suru
piti painaa niin syvälle kuin suinkin sai. Näin monta kertaa kun äiti itki - en tiennyt
miksi. Vaikka karjalaiset pystyivät sopeutumaan, ei se ollut helppoa. Tässä suhteessa
annetaan helposti kuva pinnallisesti suhtautuvista ihmisistä, joita eivät surut hetkauta,
korostaa Irja.
Hän on murheissaan myös Suomen lähihistoriasta annetusta kuvasta. Kun 90-vuotias Suomi
juhli, ei puhuttu juuri mitään Karjalasta. Hänen mukaansa karjalan heimo on ollut
pelastamassa maata, kun he joutuivat jättämään kotikonnut. Se ei ollut mikään
yksinkertainen asia, vaan iso prosessi, josta olisi voinut kyllä kertoa laajemmin
itsenäisyyttä juhlittaessa.
Kun terveyttä riittäisi
Irja kertoo, että mies löytyi vuonna 1950 Uudeltamaalta. Perheeseen syntyi kolme lasta.
Nyt on kahdeksan lastenlasta ja yksi lastenlastenlapsi. Työrupeamansa hän teki
seurakuntayhtymässä vuodesta 1958 alkaen ja jäi eläkkeelle vuonna 1990. Terveyttä kun vain
riittäisi, on hänen toivomuksensa. Sitä varten hänen ohjelmassaan on joka päivä pyöräilyä
7-8 km.
Vuoden kohokohtana Irja pitää Särkisalo-juhlia. Siellä voi tavata naapureita, halata ja
puristaa kättä. Hän toteaakin, että aviopuoliso on oppinut tietämään hänen olevan koko
sydämeltä kiinni koti-Karjalassa. Se on Irjalle rakas ja arvokas.