Unnunkosken maisemissa sittenkin vielä jotain tuttua
Kristiina SuutariLapsena kuullut tarinat ja kertomukset Karjalan Kannaksen maisemista ja erityisesti äidin ja isän kotipaikan Räisälän kauneudesta tekivät vaikutuksen. Kun pihapiirissä, tasaisessa ja järvettömässä Satakunnan osassa, kuuli kertomuksia järvistä ja joista, halusi itse nähdä millaista vanhempien asuinsijoilla oikein onkaan ollut. Erityisesti oli lapsen mieltä kiehtonut kuulla Unnunkoskesta, isän ja äidin kotikylästä.
Työasioissa tulikin sitten kerran puhetta matkanjärjestäjä Heli Salmisen kanssa miten läntisen Suomen osista tehdään retkiä noille seuduille.
Kun kesä alkoi olla lopuillaan, toteutui ajatus matkaan lähtemisestä.
- Minä vien sinut Unnunkoskelle, lupasi Heli Salminen.
Isän kuolemasta oli yli kolmekymmentä vuotta. Kun äitikin oli nukahtanut pois edellisenä vuonna, ei kukaan ollut siinä lähellä jatkamassa tarinoita. Muutenkin tuntui siltä, että kertomuksia ei enää niin paljon ollut. Ennen ystävät ja sukulaiset pitivät yllä muistoja ja muistelemisia, mutta oliko käymässä niin, että muistotkin vanhenivat ennen kuin kuolivat. Vai tuntuiko muistaminen turhalta.
Mielikuvia Räisälästä oli kertynyt runsaasti. Albumit ja kirjat todensivat sen minkä olin kuullut. Silti puuttui "täällä" syntyneen omakohtainen kokemus, tuntui, että ei tiedä mitään ellei itse näe.
Ennakkoluuloisena, epäilevänä ja kaikkeen varautuneena, mutta silti odottavaisena, innokkaana ja valmiina reissuun oltiin yhden kesän pikkuhiljaa kääntyessä syksyyn. Matkantekijöitä oli eri puolilta eteläistä Suomea ja eri lähtökohdista. Kuka halusi nähdä Valamon luostarisaaren, kuka Pietarin kesäpalatsin tai kuka halusi kierrellä vanhoilla entisillä kotiseuduillaan. Mukana oli ensikertalaisia ja sitten myös niitä, jotka palaavat noihin maisemiin aina uudestaan ja uudestaan.
Ilman minkäänlaista juurrutusta Karjalaan oli matkalaisista iso osa. Myös he halusivat kokea noiden seutujen tunnelmaa ja parhaiten se heidän mukaansa kävi päinsä yhdessä sieltä lähtöisin olevien kanssa.
Ylös ja alas mäkiä linja-auton kyydissä
Leningrad ja Leningradin aikainen Viipuri oli käyty, mutta sitä "lähempänä" Räisälää ei. Kun lähdimme suuntaamaan Kannaksella kauemmas, alkoi todentua käsitys kunnaista ja mäkimaisemista. Tottunut autonkuljetta näillä reissuilla, Eurasta - tai oikeastaan Kaukolasta - oleva liikennöitsijä Olli Lönnberg sompaili taitavasti mutkaisilla teillä. Tuntui jotenkin siltä, että tiet ja niiden taso olivat yhä vanhassa historiallisessa kuosissaan.
Unnunkosken kansakoulu.
Viipurista Kannakselle päin näkyi teiden varsilla paljon harmaita taloja. Vesistöjä oli
runsaasti, mutta niiden rannoilla ei näkynyt kesämökkejä. Paikka paikoin siitä eteenpäin
taas oli viipurilaisten ja pietarilaisten kesämökkejä, mutta ei vakinaista asutusta.
Varsinkin Muolaassa ja sen ympäristössä Muolaajärven rannalla näimme upeaakin upeampia
ns. äkkirikkaiden loistohuviloita.
Näkymät ohittuivat kuitenkin tässä vaiheessa minulta jotenkin toisarvoisina.
Matkaan sisältyi myös erityinen Laatokan kierros. Käkisalmen kaupunki ja Laatokka, jonka
vettä piti kokeilla. Särkisalo.
Seudun etappeja esittelevä matkaaja istui bussin etuosassa ja luetteli tutunkuuloisia nimiä.
- Ja taas ylitettiin Vuoksi, oli usein toistunut repliikki.
Valamon luostarisaari oli nähtävyys ja kokemuksen arvoinen. Pietarin kesäpalatsi samoin
hedelmätarhoineen loistokas.
Kosken rannalla oikeassa paikassa
Käkisalmi. Vuohensalo. Räisälä. Kun saavuimme Räisälän kirkolle kello 15.35, lämpöasteita oli 20. Tämä matkustaja alkoi entistä tiiviimmin katsella ulos bussin ikkunasta. Kansakoulu. Äiti oli Unnunkoskelta ja isä myös, mutta koskelta enemmän kirkolle päin. Jotenkin niin se meni.Jossakin leveämmässä maastonkohdassa, mutta ei minkään varsinaisen muistomerkin tai nähtävyyden kohdalla, linja-auto pysähtyi taas. Matkalaiset nousivat autosta ja saivat ihmeteltäväkseen joukon paikallisia kesänviettäjiä, jotka olivat leiriytyneet telttoihin ja pikku mökkeihin.
Soitto soi ja laulu raikasi.
Kömmin kummissani töppäreeltä toiselle ja katselin ympärilleni.
- Tuossa on Unnunkosken nuorisoseuran talo, Heli Salminen kertoi ja nyökkäsi ison puisen rakennuksen suuntaan.
Näytelmät! Iltamat!
Aivan lähellä oli myös "Kirstin ja Kertun koti". Kyllä, kyllä olin oikeassa paikassa.
Katselin joen rantaa. Kotona on valokuva talosta, joka kohoaa Vuoksen töyräällä, eli äitini kotitalosta. Kun rantaan tulee laivalla, talo näkyy hyvin. Nyt ei näkynyt. Hyvä niin.
Tavallaan näin silti tarpeeksi. Kukat kukkivat, nurmi tuoksui. Tästä lähtien saatan vielä paremmin kuin ennen kuvitella kuinka kaunista tuolla on ollut.
Kun noustiin bussiin, näkymät sumentuivat.
Satoi.