Talvisodan alettua meidän kantatammamme Liinu annettiin sotaan, missä se sitten
kuolikin sodan uhrina. Roine ja Eri-Velho joutuivat Helsinkiin Ruskeasuon
ratsuhalliin 2000 lehmän kanssa, mitkä oli tarkoitus teurastaa helsinkiläisille
ravinnoksi. Äitimme vaati, ettei pitkään jalostettuja lehmiä noin vaan teurasteta.
Helsinkiläinen agronomi oli asiaa harkittuaan samaa mieltä. Sellaiset lehmät,
joilla ei ollut omistajiaan mukana, teurastettiin ilman muuta. Äitimmekin antoi
sitten luvan teurastaa kolme vanhinta lehmää. Pentti puhui agronomin kanssa,
ettei suurjuoksijatammaa voi pitää niissä olosuhteissa. Niinpä Roine siirrettiin
varsoineen Taivallahteen, missä se pääsi kenraali Hugo Östermannin ratsun viereiseen
pilttuuseen. Nyt oli jo hoitokin aivan toista luokkaa, ja Pentti pääsi ajamaan
Roinella päivittäin. Kahden kuukauden päästä Pentti pääsi Roinen ja varsan kanssa
Koskenkorvalle. Perheen muut jäsenet oli sijoitettu sinne.
Vuonna 1940 Roine juoksi Seinäjoen suurajoissa ajan 3.14,6. Se oli suurjuoksija
Vihun jälkeen koko ajojen toiseksi nopein aika. Seuraavana talvena tuli tilanomistaja
Einar Grönberg Tikkurilasta kysymään paljonko Roine maksaa. Isä sanoi hinnan, ja
Grönberg laittoi rahat tiskiin. Näin tamma vaihtoi omistajaa. Nyt Eri-Velho oli ilman
emänsä hoivaa.
1941 keväällä muutimme Laitilaan Pahojoelle. Meille järjestyi sieltä maanviljelystila,
missä oli 100 hehtaaria metsää sekä 28 hehtaaria viljelysmaata.
Asuinrakennus oli yli 100 vuotta vanha ja erittäin huonossa kunnossa. Navettaa ei ollut
lainkaan, joten vaikeuksia tuli eläinten sijoittamisessa. Lehmät laitettiin riiheen,
missä oli riittävästi tilaa. Myöhemmin, kun lanta kohosi tarpeeksi, uunin päälle
laitettiin toisen palkinnon kantakirjatamma. Loput hevoset sijoitettiin
asuinrakennuksen toiseen päähän, missä ei ollut lattiaa. Kun Eri-Velho vietiin
ensimmäisenä kiviraput ylös, niin uskalsivat vanhemmatkin hevoset kiivetä varsan perästä.
Isä joutui jatkosotaan Hangon motille ja hän antoi määräyksen, että Eri-Velhon on
annettava jaloitella joka päivä ulkona. Kun ei ollut minkäänlaisia aitoja, niin
orivarsa lähti omille teilleen ja minä sain juosta perässä. Kesällä Eri-Velho
oppi menemään naapurin pihaan, missä se viihtyi erittäin hyvin. Seurauksena oli,
että naapurin tamman maha alkoi kasvaa. Isäntä oli tietysti mielissään, kun ei
tarvinnut maksaa astutusmaksua.
Potku jalkaan orinäyttelyssä
1942 talvella pääsimme muuttamaan takaisin Myllypellolle. Eri-Velho oli jo täysikäinen ori. Isäni laittoi lehteen astutusilmoituksen. Kun ihmiset huomasivat erittäin hyväsukuisen orin, he toivat tammojaan kaksi ja kolmekin päivässä siitokseen. Tätä uskoa täynnä olevaa kautta jatkui kaksi kesää. 1944 talvella isä vei Eri-Velhon Kelkkalaan orinäyttelyyn. Se suoritti hyvät käyttöarvopisteet (20).
Roine ja Eri-Velho Räisälän maatalousnäyttelyssä v. 1939. Roine sai II palkinnon.
Yön aikana viereinen ori pääsi potkaisemaan Eri-Velhon takajalkaan naarmun, mitä se seuraavana päivänä aristi ja ontui. Loppuselvittelyssä tarkastaja Grönholm totesi: "Tässä näemme nuoren Uljaan Poikalaisen orin, jonka emä on suurjuoksija Roine ja isä ravikuningas Eri-Aaroni. Ori suoritti hyvät kokeet saaden 20 käyttöpistettä ja ensimmäisen luokan. Mutta emme voi hyväksyä kantakirjaan, koska se ontuu oikeaa takajalkaansa. Tätä voidaan tarjota uudestaan." Tämä oli korutonta kertomaa, mutta mitään ei ollut sillä kertaa tehtävissä.
1944 keväällä suurhyökkäyksen alkaessa isä lähti Eri-Velhon kanssa evakkoreissulle. Äiti ajoi Leihaa ja Kaatosen Aaro Siloa. Kerisalossa he tapasivat minut ja lehmät kiinni. Jatkoimme yhdessä Sydänmaan asemalle ja sieltä Jalasjärven Hirvikylään. Isä lähti viemään naapurien lehmiä ja asteita Jalasjärven kirkonkylään. Siellä hän tapasi Jortikan Matin, joka sanoi: "Ota poika ja kaksi hevosta ja lähtekää Kurikan asemalle ja sieltä takaisin Myllypellolle viljoja korjaamaan."
Puintihommissa Myllypellolla Kun tulimme kotiin, niin sieltä oli edellisenä iltana lähtenyt 2000 virolaista sotilasta, jotka siirrettiin johonkin päin Suomea. He olivat niin kutsuttuja "Suomi-poikia".
Meillä oli ruokailupaikkana Mikko Tattarin talo. Viljan leikkauksen suoritti itse luovuttaja ja toiset sitoivat lyhteelle ja kuhilaille. Kun viljoja oli tarpeeksi, alettiin tienristissä puinti. Oljet heitettiin vieressä olleeseen isoon hiekkakuoppaan. Viidellä hevosella tuotiin jatkuvasti pellolta viljaa puintipaikalle. Minä ajelin Eri-Velhoa ja isä oli puimapaikalla ottamassa säkkejä vastaan. Kun työtä jatkettiin kuukauden päivät, tuli yllättäen määräys, että työt lopetetaan ja huomenna tulee lähtö. Isä lähti ajamaan Eri-Velhoa ja minä Leihaa perässä. Näin me ajoimme Huutokoskelle saakka, mistä saimme hevoset vaunuun. Kun purimme Kurikassa lastimme, niin isä pyysi käydä katsomassa evakkojen lehmiä, joita näytti olevan aika paljon. Lehmien luona isä huusi kahta lehmää nimeltä. Ne tulivat hänen luokse. Isä sanoi valvojalle: "Vieläkö tuon paremmin tarvitsee todistaa omistusoikeuttaan." Valvoja sanoi: "Ei tarvitse. Viekää mukananne vaan."
Kun isä meni Jalasjärven kirkonkylälle, hän tapasi Väinö Niittymäen, joka kysyi: "Mitä Eri-Velho maksaa?" Isä sanoi hinnan. Niittymäki maksoi käteisellä, ja asia oli sillä selvä. Niittymäki tarjosi Eri-Velhoa kantakirjoihin samana syksynä ja ori sai käyttöpisteitä taas 20 ja rakennepisteitä 16,5. Tämän jälkeen Niittymäki myi orin Puolaan siitokseen. Siihen loppui Eri-Velhon tarina.