Muistelmia Karjalan keväästä 1944 ja toisesta evakkotiestä, joka alkoi kesäkuun 17. päivänä - jatkuu edelleen

Heinäkuun sateisena päivänä 2004 Saima Kalenius
Kuvat ja kursiiviteksti tätini kirjoitukseen Aimo Kalenius

Lähtemättömästi on jäänyt mieleen kuva siitä, kun äitimme Katri, joka oli Joenmäen rinteitä kymmeniä vuosia kuokkinut, tuli nyt istuttamasta kaalin taimia, huokaisten sanoi: " istuti kaalitaimii, kuka heist sit kaalii keittänöö".
Sodan äänet kovenivat. Alkoi tuntua yhä varmemmalta, että lähtö on taas edessä. Silloin olisi halunnut hyvästellä jokaista puuta ja kukkaa, kiveä ja polkua. Näissä tunnelmissa Toistalon Esterin kanssa päätimme lähteä käymään venerannassamme ja onkikalliolla. Telläsimme veneen vesille. Soudimme pois kaislikosta välkkyvän veden pinnalle. Pelästyimme! Yläpuolellamme kuului kovaa lentokoneiden jyrinää. Kuulimme jotain polskahtelevan veteen. Kauhuissamme hyppäsimme järveen. Emme pystyneet pitkälti uimaan, kun vaatteet painoivat. Koneet etääntyivät. Vedimme itsemme veneeseen ja kiireesti rantaan. Märissä vaatteissamme juoksimme kotiin kolmen kilometrin verran. Se oli unohtumaton uimareissu kotijärvessä.
Sotilailta kuulimme, että lähialueelle, Rapaniemeen, oli pudotettu vihollisen pommikone, jossa oli kolme ruumista.

Muistan katsoneeni toisen tuvan ikkunasta, kun etelästä, lensi suuria pommikonelaivueita kohti sisäsuomea. Ikkunat helisivät ja taivas oli mustana koneista. Iltahämärissä samasta ikkunasta kurkkiessani, näin punertavia sodan aiheuttamia leimahduksia.
Desantteja pelättiin ja niistä puhuttiin. Kuulin myös puhuttavan maahan syöksyneestä koneesta, jota meillä asuva toisella kymmenellä oleva Lindbergin Oivakin kävi katsomassa. Minulta oli tietenkin pääsy kielletty.


aitpaiva

Äitienpäiväjuhla oli koko kylän juhla, jonne myös miehet tulivat. Tästä kuvasta kuitenkin näkyy selvästi, että nuoremmat miehet ovat jo sotatoimissa.
Lähdön hetki koitti
Monien jännittävien päivien ja valvottujen öiden jälkeen ilmoitettiin: tänään on Humalaisten kylästä koottava lapset ja vanhukset tien viereen, Ruismäen ja Henttisen talon välille, josta heidät kuljetetaan turvallisimmille seuduille. Siihen joukkoon lähtivät Joenmäenmäeltä Katri-mummo kahden pojanpoikansa, Aimon ja Hannun kanssa vähäiset eväspaketit käsissään.

Ennen lähtöä poikkesimme 5-vuotiaan Hannu-veljeni kanssa riihen edustalle ropsikuorikasalle, jonka rakosiin västäräkki oli kevään kuluessa tehnyt pesän. Olimme seuranneet poikueen edistymistä ja halusimme käydä vielä hyvästelemässä. Lainaan runoilijamme Anna Puukan runosta, Poika, linnunpesä ja Karjala, säkeet
"Luonto hoitaa poikaset, ei hätää ole heillä. Mutt` laps` rukat, huokas mummo. - Miss` on pesä meillä"?
Kokoonnuimme Ruismäen laitaan, Juholan taloa vastapäätä, metsikköön. Muistan, että aurinko paistoi, ihmisiä oli paljon ja hevoset hirnuivat. Eräs hevonen pillastui ja sitä jouduttiin väistelemään erään suurehkon kiven taakse. Juholan talon muistan silmissäni : vasemmalla pitkähkö talo, julkisivu tielle ja oikealla navetan pääty, jossa ajoraput vintille.
Odoteltiin kuorma-autokuljetusta Myllypellon rautatieasemalle. Lopulta auto tuli ja kaikilla oli kiire lavalle. Veljeni Hannu onnistui aivan viimehetkellä kipuamaan lavalle, mutta me Katri-mummon kansa jäimme maahan. Hannu rupesi itkemään, kun mummo ei mahtunut. Itku oli niin säälittävä sotilaiden mielestä, että mummo päätettiin vielä nostaa lavalle. Samalla minäkin sitten pääsin kyytiin. Tähän autoon pääseminen pelasti meidät Elisenvaaran pommituksesta, jossa kuoli 70 ja haavottui 72 räisäläistä. Meidän kylästä kuoli viisi henkilöä.
Muistan, että jouduimme juoksemaan junasta ( härkävaunusta ) metsään, kun venäläisten pommikoneista saatiin hälytys. Koneiden hävittyä muualle. jatkoi juna kulkuaan. Senkin muistan, että matka kesti kauan.

 naiset
Vas. Lempi Henttinen, Saima Kalenius, Hilda Puukka, Tyyne Kalenius, Esteri Karonen ja Ilmi Teperi.

17.kesäkuuta komennettiin kylästä viimeisetkin siviiliasukkaat tielle. Tähän joukkoon yhtyivät Joenmäeltä Tyyne, Eemelin emäntä, ja Saima sekä naapurimme Ester Kaasalainen-Karonen ja Ilmi Teperi. Mukaan otettiin lehmät molemmista taloista. Pieni karja jäi navetoihin sekä kotiahoille. Sotilaat avustivat meitä lähtemään. Virkeäliikkeinen Sirkka-hevonen valjastettiin suurten kärryjen eteen. Kärryille pakattiin evästä, vaatteita ja vähän astioita. Lehmät päästettiin irralleen ja ohjattiin kulkemaan perässä. Hevosta ohjastimme vuorotellen. Istuminen oli vähän lepoa jaloille. Tähän kulkueeseen yhtyivät keskikylältä Lempi Henttinen ja Hilda Puukka hevosineen ja lehmineen. Tällöin ryhmäämme kuului kolme hevosta kuormineen, 18 lehmää ja kuusi naista. Yritimme tehdä matkaa yhteisenä joukkona, sekaantumatta loputtomina tulviviin evakkojoukkoihin. Lehmätkin tottuivat tällä vaikealla tiellä turvautumaan tuttuihin ihmisiin eivätkä pahemmin karkailleet tutusta karjasta. Helpompi oli ottaa askelta tutussa joukossa.

Äiti kertoi evakkomatkastaan huvittavasti : " Mie ko sain lehmät lypsettyy, ni laitoi maitokannu aisakokkaa. Matka-aikan siint tul voita ja sitä möin, jot sain vähä rahhaa. Meil riitti rahhaa koko matka-aja ".

Evakkotie ei maantieteellisessä mielessäkään ollut suorinta ja parhainta tietä. Usein parempikuntoisella tiellä oli kilpi: evakkotie. Tällä tietysti yritettiin hajottaa ruuhkia ja vältellä pommituksia. Meidän evakkotiemme suunta oli Räisälä, Kaukola, Rautjärvi, Sulkava, Rantasalmi. Kävellen taivaltaessamme joka hetki toivoimme, että saisimme eläimet junaan, koska lopullinen pysäkkimme oli Etelä-Pohjanmaalla Peräseinäjoki.
Jalkapatikassakin matka joutui. Juhannusaattona saavuimme Sulkavan kunnan alueelle. Siellä vesistöisellä alueella jouduimme ylittämään vesistöjä losseilla, jotka liikkuivat kapuloilla vetäen. Kun pitkän odottelun jälkeen pääsimme lehminemme ja kuorminemme yli salmien, tuli tiellemme toinen lossi. Siinä jouduimme odottamaan koko juhannusyön kivien koloista suojaa etsien. Yö oli kylmä.
Vaikeuksia oli, mutta saimme kuitenkin pelkäävät ja nälkäiset lehmämme yli salmen. Juhannusaamuna tulimme Sulkavan kirkkomäelle. Kirkonkellot soittivat kansaa kirkkoon. Meiltä evakoilta ei kukaan kysynyt: mistä tulette tai minne menette. Outoja oltiin, outoja tiet ja ihmiset. - Tiesimmekö itsekkään, mihin menemme. Mentiin vain karkuun takana raivoavaa sotaa.

Kaamea huhu Elisenvaarasta
Päivän matkan taas kuljettuamme, totesimme olevamme Rantasalmen kunnan liepeillä. Paikkojen nimistä saattoi nähdä, että ollaan seuduilla, jossa "Savon joukko tappeli". Siellä on taistelupaikkojen muistomerkkejä 1700-luvulta - Parkunmäki, Kolkontaipale. Näillä seuduilla korviimme kiiri kaamea huhu. Evakkojunassa matkaajia kohtasi suuri onnettomuus. Elisenvaaran pommitus 20. kesäkuuta. Kuoli lähes sata räisäläläistä. Huhu kertoi, että siinä kuoli myöskin Kaleniuksen Katri ja kaksi pientä poikaa. Tämän jälkeen meidän oli vaikea jatkaa matkaa. Päätimme Tyynen, poikien äidin kanssa, että minä lähden henkilöjunassa Peräseinäjoelle ottamaan selvää, ovatko pojat mummonsa kanssa päässeet perille entiseen evakkokotiimme, Aukusti Lammin taloon. Matka kesti ikuisuuden. Henkilöjunat olivat mahdottoman pitkiä ja tupaten täysiä. Ihmisiä roikkui rappusilla, käytävillä, hyllyillä, vieläpä vessassakin. Juna pysähtyi kaikilla seisakkeilla. Hidasta oli matkan teko, mutta vihdoinkin juna pysähtyi Sydänmaan asemalle, josta oli 15 kilometriä Peräseinäjoen Annalan kylään eikä mitään kyytejä. Juoksin ja kävelin tämän matkan. Helpotti, kun pihalle tultuani näin pienen pojan pään. Turvassa olivat pojat, Aimo ja Hannu mummonsa kanssa.

Lue lisää Räisäläinen 01/05 lehdestä.

Takaisin maaliskuun lehteen