Räisäläisen evakkolehmän tarina
Kielo lehmän nimenä, miksi? Kotimäen, Huppusenmäen vieressä oli rehevä Punkkalaisten lehto missä kesäisin linnut lauloivat oopperaansa. Lehahtipa joskus käkikin pihakoivuun kukkumaan. Lehdossa kukkivat myös monet, monet kukkaset. Koivikko oli keväisin paikoitellen sinisenään sinivuokkoja. Hieman myöhemmin tuli kielon aika, tuon hyväntuoksuisen kukan aika. Niitä pieni poika toi tuvan pöydälle kun ne tuoksuivat niin hyvälle, kesälle. Ei siis ihme jos Kielo laitettiin nimeksi lehmällekin. Tämä itäsuomalainen vaalea kyytselkä nupo oli meillä jo ennen talvisotaa kasvanut lehmäksi. Sillä oli seuraakin 5-6 lehmää.Kielon elämä sattui sellaiseen aikakauteen jolloin vielä monet asiat hoituivat luonnollisesti ilman nykyajan tekniikkaa. Esimerkiksi lypsyn suorittivat talon emäntä tai palvelustyttö. Silloin ei vielä ollut käytössä lypsykoneita saati lypsyrobotteja, jotka hoitavat lypsytyön automaattisesti käsin koskematta.
Kun Kielo tuli sille päälle että tarvitsi sonnia, se talutettiin naapuriin Eto nimisen palkintosonnin luokse. Retki sonnin luokse tehtiin silloin kävellen runsaan kilometrin päähän. Pieni poika oli mukana ajamassa varmuuden vuoksi. Kun päästiin perille, poika narrattiin vaikka mihin toimituksen ajaksi. Syksyisin vaikkapa hakemaan talon laajasta puutarhasta omenia puista joita oli yli puolensataa kappaletta. Kielo ei elinaikanaan tullut kokemaan keinosiementäjän, kapsäkkisonnin tai volkkarisonnin käyntiä, mitä nimityksiä siitä nyt käytettiinkään.
Ensimmäinen Kielon mieltä järkyttänyt tapaus lienee ollut kun salama löi vuonna 1937 pimeänä syysyönä lypsytarhan aitaan sekoittaen sen. Lehmät olivat öisin lypsytarhassa ja salama sekoitti tarhan aidan niin että lehmät pääsivät hajaantumaan pihapiiriin ja puutarhaan. Myös rautakankeen liekaan laitettu Poju ruuna pillastui ja riuhtaisi itsensä irti niin että rautakanki vääntyi mutkalle ja Poju pääsi myös vapaaksi. Vanhemmat menivät ajamaan lehmiä navettaan ja pieni poika jäi sisälle yksin pelkäämään kovin ukkosta. Vanhemmat saivat lopulta ajettua lehmät navettaan tutuille paikoilleen.
Kielolle niin kuin muillekin lehmille oli mieleistä päästä hakalaitumille uudelle lohkolle, niin kuin emäntä sanoi, sieniä ajamaan. Kun lehmät laskettiin uudelle lohkolle, ne kulkivat lohkon läpi ja söivät kaikki löytämänsä myrkyttömät sienet pois.
Kielolla oli vuonna 1939 myös lehmäksi kasvatettava vasikka, puolitoistavuotias Lystikki, joka oli luonteeltaan vähän oikullinen. Kerran karjan juottomatkalla Konnitsan joen rantaan se hyökkäsi pienen pojan kimppuun puskien poikaa, mutta kun se oli nupo, niin mitään mustelmia vakavampaa ei tapahtunut. Samana syksynä Lystikki pääsi hakalaitumelta karkuun Pyhäjärven puolelle, ja villiintyi niin kuin lehmät joskus tekevät. Sitä yritettiin kiinni monta kertaa, mutta ei onnistuttu saamaan. Lopulta se tuli Räisälän puolelle Konnitsan jokivarteen Jortikan karjan pariin, ja näytti siltä että se saataisiin kiinni.
Itäsuomalai karjaa ja Liisa Seppä HumalaisistaJortikan karjaa ajettiin jokivarteen tarkoituksena saada Lystikki karjan mukana Jortikan navettaan. Mutta Lystikkipä hyppäsi pakolaukkansa päätteeksi korkealta joen penkalta suoraan jokeen monen metrin loikan. Palasi kuitenkin uiden takaisin vaikka ei ollutkaan käynyt uimakoulua, eläimillähän on uimataito geeneissä. Lopulta se saatiin jokivartta myöten ajettua Jortikan karjan mukana navettaan ja ovet kiinni, ja Lystikkikin kiinni.
Evakkoon oli lähdettävä
Eipä arvannut Kielo lehmä marraskuun 30. päivän aamuna vuonna 1939 mitä päivä tuo tullessaan. Se oli ajettu jo jonkun aikaa muiden lehmien mukana aamuin illoin juomaan Konnitsan joen rantaan 200 metrin päähän, koska kaivossa oli vesi vähissä kuivan ja helteisen kesän takia. Ajettiin juomaan kenties Suomen kirkkainta järvivettä. Kouluaikana opettaja kertoi VPL Pyhäjärven Kuoppalammissa olevan Suomen kirkkain järvivesi. Konnitsanjoki purki vetensä samoilta harjanteilta Yläjärvestä, Pyhäjärvestä ja Kiimajärvestä Vuokseen. Tuota järvivettä käytiin juottamassa lehmille sinä syksynä. Juottomatkalla oli mukana paimentamassa pikkupoika joka ratsasti Poju ruunalla kuin cowboy konsanaan. Poju oli muuten hyvin rauhallinen, mutta pelkäsi autoja vieden usein kyydittävänsä metsän puolelle jos sattui tulemaan auto tiellä vastaan.Lue lisää Räisäläinen 02/05 lehdestä sivulta 13