aikaa, mutta Räisälässä koettiin niihin aikoihin myös juhlaa. Sunnuntaina 30. huhtikuuta vietettiin kirkkoherraksi valitun Jorma Helasvuon virkaanasettajaisia piispa Ilmari Salomiehen johdolla. Arvokkaan juhlan järjestelyihin tarvittiin huonon ruokatilanteen vuoksi myös seurakuntalaisten apua. Martat etupäässä ryhtyivät toimeen järjestämällä tarjoilua piispalle ja tämän seurueelle. Yksityiset pitäjäläiset kantoivat myöskin kortensa yhteiseen kekoon. Osa kevään rippikoulutytöistä oli apuna tekemässä piiraita ison pappilan leivintuvassa toisten siivotessa molempien pappiloiden pihapiiriä. Seuraavana sunnuntaina, toukokuun seitsemäntenä, Räisälän kirkko täyttyi rippilapsista ja seurakuntalaisista. Lähes parisataa nuorta sai silloin polvistua kotiseurakuntansa kirkon alttarille ottamaan vastaan ensimmäisen ehtoollisensa kenenkään tietämättä, että räisäläisten omassa kirkossa ripillepääsy tapahtui viimeistä kertaa. Saman vuoden syksyrippikoulu jouduttiin pitämään jo evakkopitäjässä Jalasjärvellä. Kirkkoherra Helasvuon toivomuksesta pääosin mustiin rippileninkeihin pukeutuneet tytöt ja perinteisiin miesten pukuihin sonnustautuneet pojat asettuivat kirkonmenojen jälkeen kuvattaviksi pääoven eteen. Räisäläinen valokuvaaja Fabian Laukkanen touhusi ketteränä kameran takana niin, että arvokkaat muistot jäivät kuvina talteen. Toukokuun 21. päivä jumalanpalveluksen jälkeen oli kirkkoon järjestetty Räisälän kansakoululaisten kirkkolaulajaiset. Tämä kaunis ja liikuttava tilaisuus pidettiin kuukautta ennen evakkoon lähtöä. Voi kuvitella, miten ihanasti lasten hennot mutta varmat äänet kohosivat kotikirkon kuoriin. Lapsiesiintyjille jäivät varmaan kauniit muistot hienosta hetkestä. Kesäkuu alkoi lupaavasti. ”Hyväst o orastaint. Koha joutuut, ni on mitä syksyl puija.” Toiveet kohdistuivat uuteen satoon. Aina silloin tällöin saatiin ”jobinpostia” rintamalta, mutta harva osasi kuvitella sen tietävän jotain pahempaa. Tieto kesäkuun yhdeksännen päivän suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella pysäytti miettimään tilannetta. Ei mennyt montakaan päivää, kun koteihin tuotiin evakuointimääräys. Kesäinen luonto kauneimmillaan, kasvillisuus parhaimmillaan. Miksi tämä kohtalo? ”Tälleiks meil pit toas käyvä.” Huokaus sydämestä lähti kuin hätähuuto. Pakon edessä oli kuitenkin toteltava. Tuskan ja epätoivon hetkellä annetaan ihmiselle kuitenkin voimia kestää se, mikä taakaksi on annettu. ”Ehä täs sit muu auta ko varustaija lähtemeä. ”Runsasta viikkoa ennen juhannusta me räisäläisetkin olimme jo evakkotiellä. ”Ehä sitä nii suurta pahhoa jottei jotaki hyvveä.” Ei tarvinnut lehmien kahlata lumessa ja palelluttaa pakkasessa sorkkiaan kun lähtö oli kesällä. Ikävääkin ikävämmästa asiasta löytyi jotain myönteistä. Tiet täyttyivät evakkokuormista ja lehmälaumoista. Vaikea oli eläimen käsittää, mihin näin isolla joukolla ollaan menossa. Siksi alkumatkasta pakenikin useita lehmiä metsiin ja sitä kautta takaisin kotilaitumilleen. Perheet joutuivat lähdössä jakaantumaan kahtia. Veiterämmät lähtivät maanteitse karjan ja hevosten kanssa, toiset junakyydillä. Jäähyväiset jätettiin silmät kyynelissä, sillä ei ollut tietoa siitä, milloin ja missä perheenjäsenet tapaisivat taas toisensa. Monille niistä räisäläisistä perheistä, joiden kohtalona oli joutua siihen junaan, joka Elisenvaaran asemalla joutui yhdeksi vihollisen pommitusten kohteeksi, nämä jäähyväiset olivatkin viimeiset. Tieto tästä julmasta siviileihin kohdistuneesta teosta levisi pian myös tien päällä olevien olevien keskuuteen. Epätietoisuus omaisten kohtalosta teki taipaleen vieläkin
Kirkkoherra Helasvuon virkaanasettajaissaarna Räisälän kirkossa 30.4.1944
raskaammaksi. Eteenpäin piti kuitenkin pyrkiä, sillä perässä tulijoita riitti. Tavoitteena oli jonkinlainen määränpää, vaikkakin tuntematon. Juhannuksen kahta puolta sattuneet kylmät ja sateiset ilmat tekivät matkan hankalaksi. Mielihyvää tuotti, jos sai yöksi katon päänsä päälle ja aamulla kuivat vaatteet ylleen. Synkkyyden syövereissä ei silti oltu vaikeuksista huolimatta. Huumorin pilkettäkin löytyi pääasiassa nuorista koostuneesta joukosta. Huumori kuitenkin oli kaukana silloin, kun alkumatkan aikana viholliskoneet äkkäsivät matkaajat ja alkoivat tulittaa näitä kuularuiskulla. Vaikka lepikko rapisi pahaenteisesti, oli suojelus ja varjelus mukana, niin ettei mitään vahinkoa päässyt sattumaan. Vaaran mentyä ohi oli joukko pian uudelleen marssivalmiudessa. Lukemattomia mutkia ja käänteitä sisältyi siihen uskomattomaan ”maratoniin”, jonka Räisälän kylistä lähteneet Kallislahteen – Joroisiin saakka lehmien kanssa käveltyään olivat suorittaneet. Monet kesäisen kauniit maisemat Suomen suvessa, kauneimpana niistä ehkä Punkaharju, tuli matkan aikana nähtyä. Lehmille oli annettava erikoinen tunnustus niiden marssivalmiudesta. Poukkoilevan alkumatkan jälkeen ne tallasivat peräjälkeen pitkin tien reunaa. Miten ihmeessä niiden sorkat kestivät sorateillä kulkemisen ja suuret kilometrimäärät, sitä sopi ihmetellä. Paljain jaloin joutuivat matkaamaan monet karjanajajatkin, sillä puupohjaiset ja paperikangaspäällisillä varustetut kengät hajosivat jo alkumatkasta. Joillakin vaivasivat kävelemiseen sopimattomat kengät niin, että varpaat ja kantapäät menivät ”nilelle”. Vihdoin ja viimein saatu junakyyti ei sekään ollut suurta riemua. Lehmät oli pakko sijoittaa vaunussa niin lähelle toisiaan, että niiden lypsäminen ja muu hoitaminen oli tosi hankalaa. Lypsettäessä piti olla toisen lehmän alla kippurassa, joten lypsäjä ja maito olivat sen jälkeen samaa väriä. Asemilla ihmiset ojentelivat maitokannujaan saadakseen maitoa, mutta eihän se ollut ihmisille kelpaavaa. Junan kiitäessä eteenpäin lensi maito kaaressa ratapenkalle. Kurikan asemalta oli vielä melkoinen kävelymatka evakkopitäjään Jalasjärvelle, kaukaisempiin kyliin menijöille yli neljäkymmentä kilometriä. Heinäkuu läheni jo puolta väliä ennen kuin monetkaan pääsivät perille, joten läheisten huolen kyllä ymmärsi. ”Kyl täs o olt hätteä ja huolta myyväkkii.” Eipä aikaakaan, kun samoja karjanajanuoria tahdottiin lähtemään takaisin kotiseudulle korjaamaan kesän aikana valmistuneita viljoja sekä muuta satoa. Räisälän pitäjän hoitokunnalta sai ohjeet ja tarvittavat paperit matkaa varten. Eikä lähtijöistä tainnut olla pulaa. Kotitienoot houkuttelivat vielä palaamaan ja työskentelemään sadon saamiseksi talteen. Räisälä oli jo julistettu sotatoimialueeksi, minkä johdosta siellä oli myöskin vaaratekijöitä huomioon otettavaksi. Työskentely tapahtui sotilasviranomaisten valvonnassa ja ruokatalous perustui sotilasmuonaan. Elokuu ja muutama päivä syyskuun puolella oli varsinaista työaikaa.Lue lisää Räisäläinen 02/04 lehdestä.
Irja Kavenius