En tiedä miten vanhat perinteet ns. peukalokyydillä eli liftaamisella ovat, mutta niin yleistä yleistä se Karjalassa sota-aikana oli, että pari vanhemmanpuoleista Myllypellon emäntääkin kokeili ko. kyytiä. Mehän hyvin muistamme , että liikennöitsijä Matti Ruposella, sota-ajasta huolimatta, oli yksi linja-autovuoro Käkisalmesta Räisälän kautta Viipuriin. Tämä linja-auto oli jo aamuvarhaisella kello 6:n maissa Myllypellolla, joten emäntämme joutuivat suorittamaan aamuaskareensa tavallista aikaisemmin ehtiäkseen tällä autolla Räisälän kirkolle.

Kirkolla auto oli jo klo 7:n vaiheilla joten emännille jäi hyvää aikaa suorittaa kävelykierros omaisten haudoilla ja viivähtää hetkinen kirkon lähettyvillä ja sankarihaudoilla. Ja kun kunnantalon eri virastot avautuivat klo 9:ltä, niin ehtivät he pistäytyä pitäjälle tutuksi käyneessä Marttamajassa kahvillakin.

Emäntien asiat luistivat hyvin kunnan eri virastoissa, aina kansanhuoltoa, Korhosen Aarnen silloista valtakuntaa myöten. Ja niin emäntämme olivatkin jo puolenpäivän maissa asioistaan vapaat. Mutta autohan tulisi Viipurista vasta kuuden tunnin päästä!

Räisälän Marttamajan ravintola vuonna 1943.

Kun emäntämme pohtivat sitä, miten he saisivat tuon ajan kulumaan, ehdotti heistä toinen, että lähdetään jalkaisin, on sitä ennenkin lähes 50 vuotta sitten rippikoulutyttönäkin tämä parinkymmenen kilometrin taival taittunut keveästi ja nopeasti. Ja monesti jälkeenpäinkin samaiset matkat. Toinen taas ehdotti leikillisesti, että otetaan mekin nyt vielä vanhoilla päivillä sitä nykyaikaista "peukalokyytiä". Ja mitäpä muuta kuin yhteisestä tuumasta toimeen ja sopiva "matkavaihde" päälle sekä suuntana Myllypelto.

Ensimmäinen auto, ikävä kyllä, tuli vastaan jo siinä Toivolan tutussa mutkassa ja toinenkin jo Ivaskan sillalle tullessa. Emännistä toinen pahoittelikin, että meillä taitaakin olla niin kova vauhti päällä, etteivät takaa tulevat autot ehdi sivuuttaakaan. Ja samoin tein pahoiteltiin sitäkin, että Ivaskan sillan puuosia uusittaessa oli ne istumapenkit hävitetty, joten ei mihinkään voinut istahtaa levähtämään. Matka ehti jatkua lastenkodin paikkeille kun jo takaapäin tulla tupsahti auto. Se yllätti matkalaiset niin, että he hädin tuskin ehtivät antaa pysähtymismerkin. Eikä siinä luotettu vain peukalon nostamiseen, vaan molemmat emännät nostivat reilusti oikean kätensä, ja auto pysähtyi kuin pysähtyikin.

Emännät loivat arvostelevan katseensa autokuskiin, samoin pariin matkustajana olevaan mieheenkin, joista toinen ehti avata auton ovenkin. Toinen emännistä esitti reippaasti: "Myö ollaa Myllypello emäntii ja tullaa kirkolt asjoi suorittamast, kos ne miehet eivät niilt ainaisilt rakennuskiireiltää ehtineet. Linjur tulloo vast kuuvve tunni pääst, jot kyyti myö otettais jos vuoa suohaa." Ja emännät pääsivät autoon.

Kun oli päästy matkan alkuun kysyi toinen miehistä: "Huomasivatko emännät mitään erikoista tässä autossa." Johon emännät vähän hämillään vastasivat: " Ei, eihä myö mittää erikoista. Oha tää tosi muute hyvön puoleinen auto ja jos myö suoraan sanotaan, nii kyllhä myö tää naapuriemännän kans tuumattii, ettei vuo joka poja kärrii ois käytykää."

Emäntien "poikiakos" huvitti kovin saamansa vastaus ja myönteinen arvostelu. He osoittautuivatkin oikein mukaviksi seuralaisiksi, oikein puheliaiksi ja kyseleviksi herrasmiehiksi. Erikoisesti he kyselivät sotavaurioita niin rakennuksille, kuin viljelyksillekin sekä molempien jälleenrakennusta ja korjauksia. Samoin kyseltiin paikkakunnan kasvullisuutta, niin heinän kuin viljankin, eikä unohdettu karja- ja hevostalouttakaan.

Kyllä emäntämme tämän alan kysymykset hallitsivat täydellisesti kotikylästään ja selostivat innostuneesti hyvinkin myönteisessä valossa kaikkia seikkoja. Emännät muistivat selostaa, että vaikka Myllypellon kylästä oli poltettu 52 taloa, ja kymmenkunta muutettu pois, oli pidetty niin kovaa kiirettä rakennustöissä, että jokainen perhe pääsee oman katon alle jo talveksi. Vaikka yrittämistähän siinä on ollut kun nuorempi miesväki on sotapolulla. Myllypellon asematien risteyksessä autosta pois käytäessä toinen toinen emännistä aivan kuin kiteytti keskustelun aikana antamansa vastaukset sanomalla: "Myö oltiin evakos oikein Raumal, eikä Raumas mittää valittamista olt, mut kyl miu täytyy rehelliset tunnustaa, ett meil kasvo heinät ja viljat niin hyväst ja syksyl saahaa karjakii oma kato al, ja vaik mei ukko ei saant ko sen meijä saunakammarin valmiiks, niin kyl siin vuoa on niin hyvä ellää ja olla, ett myö ei vaihettais sitä, vaik suotas koko Rauma kaupunk."

Miehet vilkaisivat hyvin miettiväisesti toisiinsa. Toinen heistä alkaa vielä kysellä ja syntyy seuraavanlainen loppukeskustelu. Mitäs lääniä tämä seutu sitten onkaan? No sitä tää, ikiommaa Viipurin läänii! Kukasse tämän läänin maaherra taas onkaan? Arvo Mannerhan se on, vuoa ei myö tunneta häntä, eikä hää tunne tämmösii emäntii! Mies ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja sanoo: Minä olen Arvo Manner tämän läänin maaherra, että kyllä tässä vaan ollaan tutuiksikin tultu ja kiitoksia paljon asiallisista selostuksista. Ja tämä toinen on kenraali Aarne Sihvo, onkohan se nimi tuttu?

Kyllä emännät myönsivät tämänkin nimen olevan tutun jo vuosikymmenien takaa. Muuten emänniltä vei tämä esittely melkein sormet suuhun ja aivan kuin olisi kurkkuakin pyrkinyt kuivaamaan. Omat nimet ja tittelit menivät hötäkässä sekaisin ja jäivät esittämättä ja pyrittiin vain nopeasti lähtemään pois. Siinä erotessa huomattiin auton etupäässä jokin lippukin.

Se oli nyt se maaherran auton merkki, jota me ei huomattu autoon käytäessä, huomautti toinen. Heti käytiin muistelemaan, että mitä kaikkea siinä matkan varrella oikein tuli puheltua. Aikansa pohdittuaan tulivat emännät siihen tulokseen, ettei mitään sopimattomia puhuttu ja mitä puhuttiin, totta se ainakin oli. Ja lopputoteamus matkalaisilla olikin, että kyllä täällä kotona Karjalassa on mukava ellää ja olla kun täällä on niin mukavat maaherratkin ja muutkin suuret herrat ja kenraalit!

Nämä korkeassa virka-asemassa olevat miehet kiertelivät tuolloin sotatoimialueen kunnanhoitokunnissa ottamassa selvää jälleenrakennustoimista ja väestön suhtautumisesta oleviin oloihin. Epäilemättä he kuntien virastoista saivat asiallisen ja myöteiset selostukset tiedusteluihinsa.

Emäntien viimeisestä lauseesta he saivat tosispontaanisesti kuulla Karjalaisen kansannaisen suusta totuuden, josta kuvastui selvästi, että toden tullen ei karjalaisuutta ja Karjalaa ole mitattu peltohehtaareissa, ei hyväpohjaisissa ja laajoissa metsäpinta-aloissa, eikä rakennusten suuruudessa ja huoneluvuissa, vaan ne on mitattu paljon arvokkaammilla punnuksilla, historian lahjomattomilla punnuksilla. On mitattu ennen meitä, ja mitattiin myös oman aikamme kovissa kohtaloissa. Ja toivon mukaan, mitataan vastaisuudessakin, onnettaren jälleen niin salliessa.

Tauno Tiussa
Teksti julkaistu Räisäläisessä 1/1960.